Eeva Åkerblad

”Remember what it was to me: that is always the point.”
Joan Didion

En ole vielä kirjoittanut mitään paperinenäliinaan tai ravintolan lautasliinaan niin kuin kirjoissa tehdään. Kuittiin olen, kylläkin, ja sanomalehden reunaan ja kirjekuoreen.

Tarve tulee ja menee kausittain. Välillä on saatava laittaa asioita muistiin jatkuvasti. Luen, syön, keskustelen, kuuntelen ja hengitän kynän ja paperin kanssa. Välillä taas unohdan koko jutun. Ehkä vastaan tulee jotakin merkitsemisen arvoista, mutten vaivaudu tarttumaan siihen. Ajattelen, että muistan kyllä. Osan ehkä muistankin. Osan silti unohdan, juuri sen pienen, joka voisi aikanaan muistuttaa jostakin suuresta.

Kun en pidä muistikirjaa, uskottelen itselleni, että keskityn silloin elämiseen. Mutta elänkö silloin oikeastaan vähän vähemmän? Olenko vähemmän utelias ja haltioitunut? Muistiin merkitsemisessä ei ole kyse vain muistamisesta vaan myös katsomisesta, katsomaan opettelusta.

Suloiset sirpaleet

Varsinaisia muistikirjoja minulla on aina käytössä monta kerrallaan. Teoriassa yksi on omistettu aamusivuille, yksi runoluonnoksille, yksi kurssisuunnitelmille ja yritysasioille, yksi matkoille, yksi hajanaisille ideoille, tekemättömille asioille ja muille muistiinmerkitsemisille.

Todellisuudessa laidat välillä vuotavat ja sisällöt menevät ristiin. Kun jotakin on saatava kirjoittaa ylös, on se kirjoitettava siihen, mitä käsiinsä saa. Jokin paperinen on aina parempi kuin puhelin, joka sekin hätätapauksessa ajaa asiansa.

Vaikka ajatus omille aiheilleen omistetuista muistikirjoista on ihana ja jotenkin romanttisen puhdas, luulen, että jäykän tyylipuhtauden ja kategorisoinnin vaateet vain alkaisivat rajoittaa niin havaintojani, ajatteluani kuin kirjoittamistani. Muistikirjat ja niiden pitäminen laimentavat tehoaan, jos sisällöltä, aiheilta tai käsialalta alkaa vaatia kauheasti. (Tästä on muistaakseni kirjoittanut esimerkiksi Merete Mazzarella).

Sotkuisuudessa ja sen syleilemisessä on jotakin riemukasta, elämältä kuulostavaa. Asiat saavat olla irtonaisia ja irrallisia, limittyä toisiinsa miten sattuu. Ja kun asiat laittaa muistikirjaan, saa sotku sentään muodon. Muodon saanut sotku on jo lähempänä selviämistä. Ei solmuakaan voi selvittää, jos sitä ei näe.

Pidän siitä, että muistikirjoja on kaapinperällä odottamassa monenkokoisia, -näköisiä ja -tuntuisia. Paperin tuntu on tärkeää, ja väri: luonnonvalkoinen on miellyttävämpi kuin kirkas valkoinen. Viivat eivät saa olla liian kaukana eivätkä liian lähellä toisiaan, jonkin on hyvä olla niitä vailla kokonaan. On ihanaa, jos vihko pysyy itsestään auki. Kierrekannet sen sijaan ovat aina tiellä. Kansien suhteen olen heikkona värikkäisiin kuoseihin, mutta myös syviin, hienovaraisempiin sävyihin, kuten vaaleanpunaiseen, oranssinruskeaan tai vihreään. Oma lukunsa on tietysti kynä: suosikkejani ovat Mujin kynät ja mustat, painavat, sujuvasti luistavat kuulakärkikynät.

Se mustakantinen

Oma lukunsa on musta muistikirjani. Tälle arvokkaimmalle muistikirjalleni, jonka sivut ovat täydellisen väriset ja tuntuiset ja jolla kynä kulkee pehmeästi, olen antanut — ehkä juuri kontrastina esineen arvokkuudelle — virallisen luvan imeä itseensä kaikkea. Muuten sen sivut jäisivät tyhjiksi. Mikään havainto tai ajatus ei ole tälle liian pieni, irrallinen tai turha, ei turhan hajanainen tai vajaa, ei liian pateettinen, käytetty tai suureellinen (tätä ainakin opettelen).

Tämä arvokkain muistikirjani on aina musta, kovakantinen, A5-kokoinen Moleskine ilman viivoja. Samanlainen kuin Patti Smithillä.

(Smith on muuten kirjoissaan salakavala tuotesijoittelija. Hänen lukemisensa saa aina haluamaan mustaa kahvia, rapsakoita valkoisia T-paitoja, istumapaikkaa kahvilan nurkkapöydässä, hotelliöitä ja etenkin sitä tiettyä kuulakärkikynää, joka on jo oikeasti törkeän hintainen. Ja tietenkin mustakantista Moleskinia.)

Näitä mustia muistikirjoja minulla on aina käytössä vain yksi kerrallaan. Viime viikolla sain edellisen sivut täyteen, joten sain suorittaa rituaalin: kävelin kauppaan ja hankin uuden. Harvoin ostaminen tekee minua yhtä onnelliseksi. Tiedän, että musta Moleskine on omanlaisensa klisee, mutta saa olla. Nautin siitä silti.

Tähän mustakantiseen kirjaan kirjoitan sitaatteja, unia, ehdotuksia illalliseksi, vastauksia kysymyksiin joita minulta ei ole kysytty, keskustelua lukemani kanssa, haaveenpoikasia, keskustelunpätkiä ruuhkabussista, havaintoja muuttolinnuista, listoja ihmeellisistä paikoista — kaikenkirjavia hajanaisia huomioita ja havaintoja.

Magneetti

Kirjoitan mustaan muistikirjaani kaikkea, missä tuntuu olevan jonkinlainen… tihentymä. Kaikkea, mikä herättää minussa impulssin siitä, että tuo on kirjoitettava ylös. Että tuossa on nyt jotakin. Muistikirja on magneetti sellaisille asioille.

Muistikirjan pitäminen auttaa muuttamaan maailman tutkimuskentäksi, joka pursuilee merkkejä ja merkityksellisyyttä. Se tekee uteliaaksi oman elämänsä fenomenologiksi ja etnografiksi. Se auttaa haltioitumaan ja ihmettelemään. Se auttaa näkemään, mikä minulle on totta, oli kyseessä sitten naapurin hurja villapaita, hauska tokaisu telkkarissa tai hahmoton huoli.

Kun seurailen vienoja impulsseja ja kirjaan asioita ylös, on käynnissä jatkuva, hiljainen luova prosessi. Muistikirja ja alitajuntani riekkuvat omassa salakapakassaan, tekevät työtä ja pitävät hauskaa puolestani. Ideat muhivat omalla painollaan, yhdistyvät edellisiin, alkavat ohjata katsettani, ja kuin varkain löytävät jossakin aikansa ja paikkansa.

Menneen minän merkinnät

Ylös kirjaaminen auttaa minua paitsi huomaamaan myös huomaamaan, mitä huomaan ja mitä olen huomannut. Ajan myötä muistikirja muuttuu aarrekammioksi. Kun olen jotakin vailla, kun jumitun tai kun en muista, kuka olen tai olen ollut, voin palata selailemaan muistiinpanojani. Vanhat muistikirjat eivät silti ole pelkkää aineistoa. Niiden ei tarvitse olla hyödyksi, ne eivät ole vain kulutusta ja käyttöä varten. Jo se, että olen joskus kirjannut havaintoni ylös, on muuttanut ajatteluani, syventänyt muistojani, tarkentanut katsettani. Taikaa on aina myös merkitsemisen tapahtumassa itsessään.

Se, että olen päättänyt aikoinaan kirjoittaa juuri tuon asian ylös, näyttäytyy jälkikäteen merkityksellisenä. Vanhoissa muistikirjoissa elää se minä, joka joskus olin, nyt muuttuneena melkein fiktiiviseksi henkilöhahmoksi.

Kun luen, että olen kolme vuotta sitten kirjoittanut lenkkitossuistani, sumuisesta aamusta, viestistä jota ei tule, jääkaapin hurinasta, imuroinnista ja lainannut rivin Meriluotoa, olen pienimmästäkin banaliteetista kiitollinen. Tuntuu tärkeältä, että olen sattunut kirjaamaan juuri ne asiat ylös. Yhtäkkiä muistan sen aamun, sen tilanteen, miten silloin kaiken koin. En olisi muistanut muuten. Olisin sinä päivänä voinut kirjoittaa ylös varmasti paljon muutakin, mutta nyt kirjoitin nämä. Niin saa olla ja niin on hyvä.

Vaikka en ole kirjoittanut ylös kaikkea (eikä niin tarvitse tai edes voi tehdä) ovat muistikirjan pienetkin sirpaleet arvokkaita. Ne auttavat palauttamaan mieleen muistoja ja ennen kaikkea sen version itsestäni, joka silloin olin. Luomaan silloisen ja nykyisen minän välille yhteyden. Kun minä olen nyt tässä ja tuo on tuossa paperilla, syntyy välille vuorovaikutus ja etäisyys, joka tuo lähelle.

Tästä Joan Didion kirjoittaa esseessään On Keeping a Notebook (jota muuten suosittelen kaikille muistikirjaihmisille) sydämeenkäyvästi:

”— and I suppose that keeping in touch is what notebooks are all about. And we are all on our own when it comes to keeping those lines open to ourselves: your notebook will never help me, nor mine you.”

Ei sillä ole niin väliä, mitä vihkoonsa, kuitinnurkkaansa tai muistikirjaansa kirjoittaa. Tärkeintä on, että kuuntelee kuiskausta, joka pyytää tarttumaan kiinni. Että kirjoittaa.

Sillä on merkitystä, että merkitsee muistiin. Kukaan voi merkitä toisen puolesta.