Pujottelen pulpettien välissä luokkahuoneessa. Pöydät ovat tavallista lähempänä toisiaan, sillä olemme heti sanataidepajan alussa raivanneet luokkaan tilan, jossa mahdumme välillä liikkumaan ja leikkimään.
Tunnelma on keskittynyt, jopa harras. Toisaalla kynät rapisevat lakkaamatta niin, että äänen voi kuulla rivien päästä. Toisaalla katseet ovat kiinnittyneet kauas, uppoutuneet kuvitteluun. Kun kävelen ohi, liu’uttavat jotkut kirjoittajat kämmenensä vihkonsa päälle ja vilkaisevat minuun päättäväisesti: tämä on vielä salaisuus. Toiset eivät malta olla lukematta tekstiään minulle jo nyt, vaikka kaikki on vielä kesken ja kaikenlaista lisättävää mielenpäällä.
Olen antanut tehtäväksi kirjoittaa kuvitteellisen muiston, jossa muistellaan minä-muodossa tapahtumaa, jota ei ole oikeasti tapahtunut ja ollaan henkilö, joka ei oikeasti olla. Hetki sitten olemme tehneet improvisaatioteatterin harjoitusta, jossa syntyneet toiminnot ovat nyt käytössä materiaalivarantona keksittyihin muistoihin.
”Voinko olla koira?”
”Voinko olla mummo?”
”Voisko tää kynäpenaali muistella sitä, kun se tippui repusta ja meni hetkeksi hukkaan?”
Kyllä, kyllä ja kyllä. Kirjoittaessa saa olla kuka vain ja mitä vain voi tapahtua.
Vaikka olen ohjannut tämän työpajan parisenkymmentä kertaa, huomaan, etten kyllästy siihen. Sen verran sykähdyttää, kun ajoittaisten alkukangertelujen ja ”mä en keksi mitään” -huokausten jälkeen kirjoittajan silmissä roihahtaa jotakin, käsi etsii kynän ja katse painuu vihkoon.
Myöhemmin hiljennymme kuuntelemaan tekstejä. Muistutan, ettei niitä arvioida tai arvostella. Annan vapaaehtoisille mahdollisuuden lukea tekstinsä itse tai antaa minulle ääneen luettavaksi.
Jälkikäteen joku kommentoi, miten mukavalta tuntui jakaa tarinansa muiden kanssa, vaikka ensin jännittikin. Miten kutkuttavaa oli asettautua kirjoittaessaan jonkin toisen nahkoihin. Joku toinen kertoo, että kuunteleminenkin on mukavaa ja tärkeää. Nyökyttelen ja tunnen ylpeyttä lapsista, jotka vielä muutama tunti sitten olivat minulle tuntemattomia.
Liikkuva lause -sanataidepajassa kirjoittamista lähestytään toiminnallisesti ja moniaistisesti. Leikit, draamatyötavat ja luovan kirjoittamisen harjoitukset nivoutuvat yhteen: kirjoittamiseen ammennetaan materiaalia koko keholla. Välillä revitellään ja hullutellaan, välillä rauhoitutaan kirjoittamaan tai rentoutusharjoitukseen. Halusin rakentaa kokonaisuuden, joka mahdollistaa lapselle hänen lähtötaidoistaan tai ennakkoasenteistaan riippumatta myönteisen kokemuksen sanataiteesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta.
Aivan jokaisen kirjoittajan tuotos on ainutkertaisuudessaan arvokas – ja samalla taas sillä tuotoksella ei ole niin edes väliä. Onpahan ainakin tehty, kokeiltu ja katsottu mitä tapahtuu (eli toisin sanoen tehty taidetta).
Olen ohjannut Liikkuva lause -sanataidepajaa alakouluissa 3.-4.-luokkalaisille oppilaille osana Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitan toimintaa Jyväskylässä ja Muuramessa. Paja on tilattavissa myös muualle.
Eeva Åkerblad 
Vastaa