Varhain tiistaiaamuna kävelin tiheässä lumisateessa kohti bussipysäkkiä. Repussani oli ruutupapereita, kyniä, tietokoneeni ja tyhjiä kirjekuoria. Linja-auto poimi minut kyytiinsä ja päästi ulos Jyväskylän Vaajakoskella, Väkkärän palvelutalon edustalla.
Kävelin sisään, istuin alas ja kerroin päiväkeskuksen asiakkaille ehdotukseni: tänään kirjoittaisimme yhdessä kirjeen, jonka toimittaisin läheisen koulun oppilaille.
Pian kuulin lapsuudentarinoita kouluun kannetuista puolukkaämpäreistä ja ruokailun aikana pulpettia suojaavista itse tehdyistä vohvelikankaisista liinoista. Kuulin radion ympärille Markus-sedän satutuntia hartaudella kuuntelemaan kerääntyneistä lapsista. Kuulin sotalapsista. Kuulin perunankaivuulomista ja hiihtokilpailujen palkintolusikoista.
Huomasin taas sen, minkä olen niin monesti jo huomannut. Ihmisillä on usein paljon kerrottavaa, kun vain tulee kysyneeksi.
Palasin kotiin mieli hyrräten ja koostin muistiinpanot yhteiseksi kirjeeksi. Seuraavaksi kirje toimitetaan vastaanottajille, jotka ovat lapsia tänään. Sitten pidetään sormet ristissä, jospa jonakin päivänä kirjeeseen tulisi vastaus ja syntyisi kirjekaveruus.
Uskon, että kerrottavaa riittäisi molempiin suuntiin.
Lämmin kiitos Väkkärän väelle ja henkilökunnalle!
Vierailu oli osa Jyväskylän kaupungin kulttuuripalveluiden Taideapteekin ohjelmistoa.
Kirjekaverit-paja löytyy ikäihmisille suunnatuista työpajoistani.
Eeva Åkerblad 
Vastaa