Eeva Åkerblad

”—Kannattaa ruveta ahkeraksi huithapeliksi. Sellaiseksi ryhdytään unohtamalla täydellisyys. Meillä ei ole aikaa täydellisyydelle. Sitä paitsi täydellisyyttä on mahdoton tavoittaa; se on myytti ja ansa ja oravanpyörä, joka johtaa vain tuhoon.”

Elizabeth Gilbert, Big Magic

Usein kirjoittaja, sanotaan häntä nyt vaikka K:ksi, haluaisi kirjoittaa, muttei kuitenkaan niin tee. Tai sitten K aloittaa, mutta kohtaa pian kummallista sisäistä vastustusta. K kirjoittaa lauseen. Se tuntuu typerältä. K pyyhkii sen pois, yrittää uutta. Hävettää. Oikeastaan tekisi mieli puhdistaa uuni, maksaa veroilmoitus tai nettishoppailla lisää kirjoitusoppaita.

K yrittää vielä, mutta mieleen tulevat äidinkielen numerot ja opettajan tympeät sutkautukset. K sulkee tietokoneen ja päättää kirjoittaa myöhemmin, heti huomenna, viimeistään seuraavalla viikolla, ainakin kesälomalla. Kesälomalla on sitten aikaa.

Ja entä jos tästä tekstistä tulisi käsikirjoitus, K miettii, ja siitä sitten kirja. Huono kirja. Se haukuttaisiin. Tai sitä ei luettaisi. Tai molempia. K päättää: Parempi jättää kirjoittamatta. Silloin ei ainakaan voi epäonnistua.

Ja sitten, silti: K haluaisi kirjoittaa. Hän tietää, että joskus, sitten lopulta, kirjoittaminen on tehnyt hänelle hyvää. Miksei hän sitten kirjoita?

K ei ole yksin. Kirjoittamisen tukkeumat, esteet ja jähmettäjät ovat monelle kirjoittajalle tuttuja. Vaikka tahto olisi vahva ja kiinnostusta riittäisi, jokin hidastaa, hankaloittaa tai estää kirjoittamista, usein nimenomaan sen aloittamista.

Siksi haluan hetkeksi pysähtyä kirjoittamisen esteiden äärelle. Kirjoittaminen on toki paljon muutakin kuin vaikeaa, mutta uskon, että kun kirjoittamisen esteistä puhutaan avoimesti ja kirjoittaja alkaa tunnistamaan omiaan, avautuu väyliä kirjoittamisen iloon.

Tittelintuure-sadussakin mörkö menettää voimansa, kun sitä kutsutaan sen oikealla nimellä.

Yleisimmät kirjoittamisen esteet

Kirjassaan Kokonaisvaltainen kirjoittaminen Kimmo Svinhufvud on listannut kirjoittamisen esteitä. Hänen mukaansa yleisimpiä ovat:

• sisäinen sensuuri
• epäonnistumisen pelko
• perfektionismi
• aiemmat negatiiviset kokemukset
• lykkääminen
• mielialan vaihtelu.

Tällaisia esteet voivat Svinhufvudia mukaillen olla:

Sisäinen sensuuri saa kirjoittajan hylkäämään tekstin jo ennen kuin kirjoittaminen pääsee edes vauhtiin. Joskus ajatukset sensuroidaan jo päässä, jolloin teksti ei pääse edes paperille. Kirjoittaja saattaa arvioida tekstiään välittömästi ja todeta sen nopeasti huonoksi.

Tietyissä määrin epäonnistumiset kuuluvat kirjoittamiseen, ja niiden kanssa on hyvä opetella tulemaan toimeen. Epäonnistumisen pelko voi kuitenkin jähmettää kirjoittajan kokonaan. Mahdollinen epäonnistuminen nähdään lopullisena ja sen vaikutukset kohtuuttomina.

Perfektionismi eli täydellisyyden tavoittelu vaikeuttaa sekä aloittamista että viimeistelyä. Ensimmäiselle versiolle saatetaan asettaa liian korkeat tavoitteet. Toisaalta tekstiä ei saada valmiiksi, koska se ei kirjoittajasta vaikuta hiomisenkaan myötä tarpeeksi valmiilta tai hyvältä.

Myös aiemmat negatiiviset kokemukset voivat jähmettää kirjoittajaa. Siinä missä rohkaiseva palaute voi valaa intoa ja uskoa, tuomitseva ja tuhoava voi estää kirjoittamisen kokonaan.

Lykkääminen eli prokrastinaatio lienee myös monelle tuttua. Joskus se voi olla merkki tarvittavasta tauosta, ei kuitenkaan aina. Vitkutteleva kirjoittaja siirtää aloittamista eteenpäin ja tarttuu mieluummin muuhun puuhaan. Kirjoittaminen on välillä vaikeaa: siksi voi tuntua helpommalta tehdä jotakin muuta. Taustalla voi myös olla opittu toimintamalli, jossa asiat tehdään suurella ponnistuksella viime tingassa.

Kirjoittaminen ei ole muusta elämästä ja kirjoittajasta erillään. Siksi myös mielialan vaihtelu ja mielenterveyden ongelmat heijastuvat kirjoittamiseen. Toisaalta kirjoittamisella voi olla myös hyvinvointia tukevia ja terapeuttisia vaikutuksia.

Kirjoittamista hankausten kanssa

Kirjoittaminen helpottuu jo, kun epämääräisille, viheliäisille olioille antaa nimiä ja muotoja. Silloin ne voi hyväksyä kirjoittamisen kumppaneina.

Joskus ajattelin, että olen varmaankin ainut kirjoittaja, jolle kirjoittaminen on niin hankalaa. Kun kokemusta kirjoittamisesta kertyi enemmän, aloin sisäistää, että ainakin jossain määrin kirjoittamisen esteet ja niiden kanssa kirjoittaminen kuuluvat kuvaan. Kun opettelee kirjoittamista ja kirjoittamiseen sitoutumista, opettelee myös hankausten hyväksymistä.

Svinhufvud korostaa, että juuri tässä on estyneiden ja tuotteliaiden kirjoittajien ero: tuotteliaat hyväksyvät ongelmansa osana työtä ja kirjoittavat negatiivisista ajatuksista ja tunteista huolimatta, usein silti myös positiivisiksi koetuista tunteista nauttien, kunhan työ on päässyt alkuun.

Oleellisinta lienee se, kumpi on kuskin paikalla: kirjoittaja itse vai esteet. Jos ne pääsevät päättämään reitin ja kaasuttelemaan tai jarruttelemaan oman päänsä mukaan, muuttuu kirjoittaminen mahdottomaksi tai tarpeettoman vaikeaksi. Ainakin siitä tulee tympeää, vaikka matkalla voisi olla hauskaakin.

Toisaalta esimerkiksi lykkääminen ja perfektionismi eivät ole aina yksiselitteisesti huonoja asioita. Lykkääminen voi olla joskus tarpeellista sulattelua, editointivaiheessa kohtuullisen perfektionismin voi valjastaa hiomaan tekstistä laadukkaan. Hyvä hankaus voi iskeä luovuuteen kipinää.

Ja silti: jos kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja kertakaikkisen epämiellyttävältä, ei silloin tarvitse kirjoittaa. Silloin voi olla tarpeen levätä ja tehdä jotakin muuta, ja yrittää toisella kertaa uudestaan. Edes vähän. Vähän riittää.

K saattaa yllättyä, mihin hänen kirjoittamisensa hänet vielä vie; sana kerrallaan.