Kategoriat
Yleinen

Podcast-jakso hämmästyksestä ja sanataiteesta

Tein Turun Kirjan talon Sanataideakatemialle podcast-jakson, joka käsittelee ihmetystä, hämmästystä ja ällistystä ja niiden yhteyttä sanataiteeseen. Miten ja mihin sanataide tarvitsee hämmästystä? Tarvitseeko hämmästys sanataidetta? Miten ällistys, runous ja oppiminen liittyvät toisiinsa? Lopuksi annan idean myös yhdelle pienelle sanataideharjoitukselle. 

Voit kuunnella podcast-jakson tästä tai lukea tekstin alta. Sanataideakatemian Soundcloudista löytyy lisää harjoituksia, puheenvuoroja ja keskusteluja sanataiteesta ja sen ympäriltä. Oman jaksoni tavoin ne on tehty osana sanataideohjaajan koulutuksen lopputyötä.

Hämmästys ja sanataide

Ennen kuin mennään sanataiteeseen, mennään hetkeksi puhelimeni kuvavirtaan. Kun selaan ottamiani kuvia, löydän vuosien varrelta otoksia, joissa ehkä on kuvattu ihan eri asioita, mutta joista silti löydän jotakin yhteistä. 

Yhdessä kuvassa on hämähäkinseitti, jonka hennoilla langoilla on rivi vesipisaroiden timantteja. Toisessa kuvassa on ylösalaisin nojaavan luudan harjakset, joihin jokin pieni lintu on rakentanut pesän. 

On portaidenväleistä kurottavia kortteita, jotka näyttävät ihan pieniltä puilta. On kuva pakettiautosta, jonka kyljessä lukee “Veljekset Härväri & Sonninen — Paskoja on työt, mutta niin on tekijätkin”.

On pikkuruisen metsäpuron kirkas vesi, sora ja kasvit, jotka saavat ojanpohjan näyttämään ihan miniatyyrimaailmalta. On lumiselle parkkipaikalle kaatunut grilliannoksen salaatinjämä, joka muistuttaa hymynaamaa.

On sähkökaapin päälle nostettu appelsiini, on oksalle poimittu sininen villalapanen.

Näitä kuvia, ja siis ei vain kielikuvia vaan ihan puhelimella napattuja kuvia, yhdistää mielestäni ennen kaikkea tunne, jonka vallassa olen päättänyt ne napata. Kesken arkisen siirtymän bussille tai kauppaan tai lenkillä olen pysähtynyt ja kaivanut puhelimen esiin koska… olen hämmästynyt.

Jokin on kiinnittänyt huomioni ja saanut uteliaisuuden heräämään, vaikken ole aina edes tiennyt, mistä on kyse. En ole aina ymmärtänyt, mitä edes katson, mutta juuri se on saanut minut ihmettelemään. Minulla ei ole sinänsä ole ollut tavoitteena napata hienoa kuvaa tai kerätä materiaalia mihinkään tiettyyn juttuun, vaan olen vain halunnut laittaa havainnon muistiin. Se on tuntunut tärkeältä, vaikken ole erityisesti tiennyt miksi. Ehkä jotain on nyrjähtänyt paikoiltaan; todellisuuksia kuultanut toistensa läpi.

Nämä ihmettelyhetket ovat aina olleet nautinnollisia. Ne ovat naksauttaneet tutun ympäristön uudenlaiseen asentoon, ja samoin jotakin minussa itsessäni. Näissä hetkissä on aina tuntunut samalta kuin minusta lapsena tuntui, kun näin jotain samankaltaista. Kun jäin ihmettelemään jotain.

Siinä on kyse myös havainnon tekemisen nautinnosta. Ihmetys tuo havainnon äärelle; vai havainto ihmetyksen.

Ällistyminen auttaa oppimaan

Hämmästys on mielestäni aliarvostettu tunne. Hämmästys ei arvota eikä arvostele. Se ei halveksu, vihaa eikä ärsyynny. Toisaalta se ei myöskään nosta jalustalle, ei palvo eikä heittäydy sentimentaaliseksi.

Synonyymisanakirja antaa hämmästyksen synonyymeiksi seuraavat: ällistys, ihmetys, ihailu, ihmettely ja yllättyminen

Hämmästys on itse asiassa yksi seitsemästä perustunteesta, jotka ovat rakkaus, ilo, viha, suru, pelko, inho — ja hämmästys. Nyt ei siis puhuta mistään toissijaisesta jutusta vaan hyvin perustavanlaatuisesta tunteesta.

Mutta kun aloin tutkia hämmästystä ja sen merkitystä, tajusin, että se on itse asiassa vielä tärkeämpi kuin ajattelinkaan. Kasvatusspsykologian professori Kirsti Lonka muistuttaa, että tärkeimmät oppimiseen liittyvät tunteet on hämmästys, uteliaisuus ja kiinnostus. Aivotutkija Katri Saarikivi kirjoittaa YLEn kolumnissa Miltä tuntuu, kun et tiedä? että ällistyksen ja uteliaisuuden tunteet on ihmiselle elintärkeitä, sillä ne auttavat oppimaan uutta. 

Ällistys ja ihmetys tekevät hetkeksi mieleen juurtuneista kaavoista joustavampia, jolloin niiden päivittäminen onnistuu uuden tiedon perusteella. Ällistymisen on Saarikiven mukaan myös havaittu hälventävän minän ja muiden rajoja mielessä, mikä saattaa auttaa yhteistyön tekemistä toisten kanssa. Saarikivi kirjoittaa jopa, että mitä harvemmalla on mahdollisuus ällistyä, sitä enemmän ihmisten todellisuudet jakautuvat.

Siis: hämmästys, ällistys ja ihmetys auttavat meitä olemaan avoimempia, kokemaan yhteyttä, oppimaan ja oivaltamaan uutta. 

Mutta miten me voisimme harjoittaa kykyämme ällistyä?

Ei tarvitse ymmärtää

Tässä kohtaa vedän esiin sanataidekortin. Sanataidehan on hämmästyksen taidetta! 

Otetaan esimerkiksi runous. Siihen liittyy paljon ei-tietämisen tunteen kanssa olemista. Me saatamme vierastaa runojen lukemista saati kirjoittamista siksi, että tuntuu siltä, ettei niitä ymmärrä. Ehkä me ajatelemme, että runo ja taide ylipäätään ovat jotain, mitä pitää ymmärtää. Mitä pitää analysoida, kunnes kuuluu naks, ja esiin tulee selkeä, looginen vastaus.

Mutta salaisuushan on siinä, ettei tarvitse ymmärtää. Minkään ei tarvitse loksahtaa auki. Mitään yhtä oikeaa vastausta ei ole, eikä myöskään oikeaa tapaa tehdä. Se ei-tietämisen ja ei-ymmärtämisen kanssa oleminen voi olla itse asiassa arvokasta ihan itsessään.

Kun runoa lähestyy ihmetyksen ja hämmästyksen kautta, alkaakin se kuiskia kaikenlaista. Ainakaan se ei työnnä enää kokonaan pois. Sitä voi vain ällistellä ja todeta, että tuossakin tuommoinen! Että en tajua tuosta mitään, mutta jotakin siinä silti on. Siitä voi silti vaikuttua. Sen äärellä voi silti oleilla. Ehkä sen kanssa voi jopa keskustella.

Hämmästyminen on (kirjoittajankin) taikavoima

Ja entä, jos myös omaa kirjoittamista lähestyisi hämmästyksen ja ihmetyksen kautta? Jos sen kirjoittamisensa tai muun sanataiteen tuottamisen ajattelisi jopa hämmästyksen harjoittelemisena ja harjoittamisena

Että katsos, tällaista nyt tulee. Kiinnostavaa, vaikken ihan tiedä, mitä tämä on. Silti se saa olla. Voi pysähtyä hämmästelemään yksittäisiä sanoja, miltä ne maistuvavat, paljonko ne painavat. Mitä niille tapahtuu, jos ne laittaa ihan uuteen paikkaan? Tai kun niitä laittaa toistensa lomaan?

Voi hämmästellä sitä, miten kynä kulkee paperilla, millainen on näppäimistön naputtelun rytmi. Miten sanat laulavat, kun niitä sanoo ääneen. Miten kirjaimista tai äänteistä voi tehdä ihan uusia sanoja. Miten meidän ympäristömme, muistomme, ajatuksemme, unemme ja kuvitelmamme ovat täynnä asioita, joita havaita ja hämmästellä, joista kirjoittaa.

Ihmettelevä asenne antaa meille ikään kuin taikavoimia, jolla voi lähestyä käsittämätöntä. Ihmetys auttaa meitä huomaamaan, että tuossa on nyt jotain, mikä saa meidät pysähtymään, mutta se ei vaadi antamaan kaikelle vastauksia. Ihmetys voi olla sanataiteessa asenne, työkalu ja voimavara. Sekä kohde että väline. Ihmetys auttaa tekemään havainnon, muttei pakota selittämään kaikkea puhki. Ihmetys haluaa leikkiä ja kokeilla. Se kysyy: entä jos? Entä jos nää oiskin tällee?

Ihmetys jättää tilaa myös ei-tietämiselle. Hämmästys auttaa lähestymään sanataidetta — ja sanataiteen harjoittaminen opettaa ällistymistä. Ja kun osaa ällistyä, voi oppia mitä vain.

Sanataideharjoitus hämmästyksen harjoittamiseen

Ehdotan, että seuraavan kerran kun lähdet vaikka kävelylle, metsään tai ruokakauppaan, ota mukaasi muistiinpanovälineet, puhelin tai kamera. Aina kun huomaat jotakin, mikä hämmästyttää, kirjaa tai kuvaa se muistiin. Tämän voi toki tehdä myös kotoa käsin. Mitä hämmästelisit, jos tekisit tutusta paikasta havaintoja ensimmäistä kertaa?

Ihmettelyn iloa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s