Satunnaisia poimintoja asioista, jotka ovat vuoden 2020 alussa ilahduttaneet:
Vetäytyminen
Aloitin uuden vuosikymmenen dramaattisella vetäytymisellä: pakkasin uudenvuoden aattona Pirkka-kassiin muutaman kirjan, muistikirjan, 80-luvun violetin ylisuuren villapaidan, pyyhkeen ja eväitä ja vetäydyin pikkutupaan pellonlaitaan nautiskelemaan omasta seurastani. Lopulta jatkoin retriittiäni kolmeen päivään, ja siltikin olisin voinut vielä jäädä.
Luin, heiluin ulkona liian suurissa saappaissa, kirjoittelin ja lämmittelin päiväsaunoja. (”Lämmittelin” on osuva ilmaus: Kjell Westön Rikinkeltainen taivas vei niin mukanaan, että ensimmäinen saunanlämmityskerta oli fiasko. Seuraavana päivänä sujui jo paremmin, eikä saunassa tarvinnut palella.)
Kun vuosi vaihtui, rustasin muistikirjaan suureellisia sanoja ja menin portaille katselemaan metsänreunan takaa paukkuvia raketteja. Nostin muumilimsamaljan ja palasin sisälle. Nukuin sikeästi ja hyvin.
Lukeminen aamulla
Jos suureellinen vetäytyminen pellonreunaan ei onnistu, voi vetäytymistä harjoittaa aamulukemisen rituaalin muodossa. On kausia, kun aloitan (vapaa-)aamuni aamusivuilla, mutta viime aikoina on tuntunut hyvältä pitää niistä taukoa. Siispä luen.
Kunhan heräilen, heitän yövaatteiden päälle ensimmäiset näkemäni villarytkyt, keittelen kahvit, sytyttelen kynttilöitä, voitelen pari voileipää ja hautaudun nojatuoliin, viltin alle.
Aamuisin aivoni tuntuvat olevan ihanteellisen vastaanottavaisessa tilassa: tokkuraisuus sulaa nopeasti kirkkaaksi, avoimeksi oloksi, joka on ihanaa täyttää sanoilla, virkkeillä, maailmoilla. Ja vaikkei tokkura sulaisikaan, saapahan ainakin lukea ja olla hiljaa.
Kirjoitusopas kuin kupillinen kuumaa
Pidän hyvin tehdyistä, ravitsevista kirjoitusoppaista, jotka saavat ajattelemaan, samastumaan, yllättymään ja ennen kaikkea kokemaan, ettei kirjoittavan ihmisen tarvitse olla yksin. Hyvä kirjoitusopas tuntuu siltä kuin ympärilläni olisi lauma, yhteisö tai heimo, joka lohduttaa ja puskee eteenpäin; muistuttaa että tällaista tämä joskus on, meillä kaikilla.
Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? (Avain 2019) on juuri tällainen kirja. Teos sisältää kirjoittajien omakohtaisia tekstejä kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjoittavan ihmisen arjesta, kompastumisineen ja innostumisineen.
Kirjan lukeminen tuntuu siltä kuin keskustelisi hyvän ystävän kanssa kirjoittamisesta, eikä teepannu koskaan viilenisi tai loppuisi kesken. Lämmin suositus! Ja mikä parasta: tätä lukiessa alkoi kuin alkoikin kirjoituttaa.
”Lukemiseen (tai kirjoittamiseen) keskittynyt ihminen on maailman kaunein näky.”
Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?
Ghibli Netflixissä
Hurraa! Netflixiin on viimein ilmestynyt japanilaisen Studio Ghiblin klassikkoanimaatioita. Katsottuna on jo Naapurini Totoro (ties monettako kertaa) ja Eilisen kuiskaus. Niistä ensimmäisen kohdalla liikutuin holtittomasti, jälkimmäisen kanssa vähän viehkommin.
Jos helmikuun arki on yhtä räntää ja rästihommia, suosittelen piiloutumista Studio Ghiblin taikametsiin.
Lastenlorut
Sain alkuvuodesta mitä suloisimman toimeksiannon: minulta tilattiin lastenloru. Myönnettäköön, etten ole aikaisemmin tallustellut kirjaston lastenosaston runohyllylle kovinkaan monta kertaa, mutta miten viehko, raisu, rytmikäs ja riemullinen maailma sieltä avautuikaan!
Vaikka runo on jo valmis, olen edelleen viihdyttänyt itseäni sorvaamalla mielessäni riimipareja ja istuttanut mittaan ties mitä. Olen myös jatkanut muistikirjaani herkullisten, hurjien ja pehmeiden sanojen listaa. Pelkästään sen katseleminen ilahduttaa ja lohduttaa. Ehkä pitäisi kirjoittaa loruja enemmänkin?
Eeva Åkerblad 
Vastaa