Kiertelen kirpputorilla hyllyjen välissä, silmäilen tottuneesti kirjavalikoimia pää vinossa. En minä mitään tiettyä etsi, mutta pidän avoimena mahdollisuuden kotiuttaa jotakin, jos jotakin kotiuttamisen arvoista eteeni sattuisi. Kierrätyskeskuksessa kirjat maksavat 2 euroa kilolta. (Ajattelen: siinä, että kirjoja voidaan myydä kilohinnalla, on jotakin karnevalistisuudessaan riemastuttavaa ja samaan aikaan mahdottoman surullista.)
Silmiini alkaa osua säkenöintiä. Kotiopettajattaren romaani! Holappaa! Hemingwayta! Kuin huomaamatta sylini täyttyy. Seuraavalla kirpputorilla kohtaan Kyllikki Villan, joka tarttuu käsipuoleeni ja vaatii tulla mukaani 75 sentillä. Sitten näen Victor Hugon Kurjat. Ensikävelyllä ohitan sen, sitten palaan takaisin. Kyllähän tuo olisi hyvä lukea, mietin.
Samana viikonloppuna siivoilen ja kun pyyhin pölyjä kirjahyllyistäni, keksin hakea elämääni järjestystä järjestelemällä kirjani uudelleen ja revin ne lattialle. Varsinainen siivousprojekti jää kesken. Katselen valikoimaani ja oivallan kiistämättömän tosiasian:
En ole lukenut suurinta osaa kirjoista, jotka omistan.
Osa on ostettu, osa on saatu lahjaksi, osa on lainassa, osan olen aloittanut, mutta suurimman osan jättänyt kesken tai jättänyt aloittamatta kokonaan. (Minulla on eräs paha tapa. Tai useitakin, mutta ne muut ovat tässä yhteydessä toissijaisia. Aina silloin tällöin jätän kesken kirjan, josta pidän kovasti. Aivan kuin tahtoisin pitää kiinni mahdollisuudesta pysytellä ikuisesti sen maailmassa säilyttäen jonkinlaisen taian. Tai sitten olen vain laiska.)

Tässä välissä on lisättävä, että omistamieni kirjojen kokonaismäärä ei ole minusta mitenkään päätä huimaava. En ole mitenkään holtiton hamstrailija. Harkitsen, mitä kotiini oikein raahaan.
Ilmiselvästi minulle on silti kehkeytynyt rutiini tehdä kirjahankinta, asettaa se hyllyyn ja sitten olla palaamatta siihen enää koskaan.
Summittaisen laskelmani mukaan lukemattomien kirjojeni kokonaismäärä menee yli neljänkymmenen.
Mitä minä sitten luen? ihmettelen itsekseni, pidänhän itseäni kuitenkin lukevana ihmisenä, ja vastaan, että varmaankin sitten kirjaston kirjoja. Minulla on muistikirjannurkassa ja älypuhelinsovelluksessa (Goodreads) sekalaisia listoja kirjoista, jotka haluaisin seuraavaksi lukea. Rakastan myös tehdä varauksia kirjastoon ja varauksistani luenkin suurimman osan.
Sitten eteen tulee taas jotakin uutta kiinnostavaa, tartun siihen ja jätän unholaan aiemmat suunnitelmani; maailmassa on niin paljon luettavaa, lukeminen on pitkän matkan uteliaisuutta, jokin kimaltelee kauniisti ja herättää mielenkiintoni kuin mikäkin johtolanka matkalla jonnekin, en tiedä minne. Samaan aikaan omistamani kirjat odottavat hiljaa ja nöyrinä hyllyssäni kuin mitkäkin sisustusesineet.
Väitän vierastavani kaikenlaista pöhinää, mutta myönnän lukijana meneväni joskus pöhinän mukana. Onhan se nyt mukavaa lukea kirja, josta kuhistaan ja kohistaan, vaikka sitten vain tuttavapiirissä. Vielä mukavampaa on saada lukemisen jälkeen ilmaista vankka mielipide siitä, onko pöhinä minusta täysin ansaittua vai ansaitsematonta. Suurimmasta osasta kirjoja, jotka hyllyssäni makaavat, ei pöhise juuri kukaan sanan ajankohtaisuutta vaativassa merkityksessä, paitsi ehkä jonkinlainen kaanon, mutta kaanon ei kuulosta kovin pöhinään taipuvaiselta.
Ja tämä on vielä sanottava: valinta sen suhteen, mitä seuraavaksi lukee, on jokseenkin pyhä toimitus. Koskaan, missään tilanteessa, ei pidä lähteä suorittamaan mitään valmista listaa ja jättää huomoitta johtolangat, jotka saattaisivatkin johtaa jännittävän äärelle. Edelleen lukeminen, ja lukemisen valinta, on osa jonkinlaista lähes pyhänoloista, uteliaisuuden sanelemaa matkaa jonnekin, jonka päämäärä valottuu sitä mukaa, kun matkanteko etenee.
Ja aivan lopuksi tekisi mieli julistaa, että nyt minä sitten otan ja luen ne kaikki lukemattomat kirjat enkä eksy sivupoluilla kuiskiviin kovakantisiin, mutta se tuntuu sen verran suorittamisenkatkuiselta haastelta, että jätän julistuksen tekemättä.
Ehkä kuitenkin, kun seuraavaksi etsiskelen luettavaa, katselen ensin aidan tälle puolen.
Vastaa