Kesällä kärsin (tai nautiskelin, miten sen nyt ottaa) lukutauosta, kun huomasin päätyneeni tilaan, jossa kirjaston hyllyjen välissä hihhulointi, aamulukeminen tai kirjoista jauhaminen ei enää tuottanut nautintoa vaan no, ällötti. Ällötys on merkki siitä, että on otettava paussi ja välihenkäys, olen oppinut. Samat tuntemukset pätivät myös kirjoittamiseen, joten tuli otettua lomaa siitäkin.
Joillekin ehkä toimii ”vähän joka päivä, aina ja ikuisesti” -mentaliteetti, mutta minulle taitaa sopia paremmin syklit: joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus ei ollenkaan.
Heinäkuun keskityinkin kirjallisuuden sijaan kirjontaan, kirpputoreihin, RuPaul’s Drag Raceen, kävelyihin, haahuiluun ja ihmiskontakteihin tilanteen sallimissa rajoissa.
Mutta sitten tuli elokuu, ja ah ja auvo! Luku- ja kirjoitusjumi alkoi sulaa, ensin hieman, sitten kokonaan. Tilalla on taas janoa ja nälkää. Tekee mieli lukea ja kirjoittaa, marinoitua sanoissa, lauseissa, tarinoissa, kuvissa. Tekee mieli heittäytyä lukemisen valitsemisen taikapiiriin, seurata merkkejä, jotka johtavat uusiin. Tekee mieli hivellä kansia ja selata uutuusluetteloita, kirjasomea ja Goodreadsia. Unohtua kirjastoon, kun piti mennä kauppaan. Ja puhua ja kirjoittaa kirjoista.
Kirjanautintoon takaisinpaluuta ei haitannut se, että toteutin viimein Eeva Kilpi -fantasiani ja vietin viikon järven rannalla aamu-uiden, kirjoittaen ja lukien. Se oli suloista se. Jos asuisi järven rannalla, olisiko se aina yhtä suloista? Ehkä olisi, en tiedä.
Lukujumin sulattelussa ensiarvoista on myös se, että löytää siihen hetkeen oikeanlaista luettavaa.
Tässä kirjat, jotka luin elokuussa kokonaan, ja joiden lukemista voin suositella eteenpäin:
Maria Matinmikko: Kolkka
Matinmikon Kolkka (Siltala 2020) on feministinen, ”fantasmaattinen” runoromaani, jonka fragmenteista koostuvan väljän matkakertomuksen kielisekaelmassa samaan aikaan eksyy ja löytää. Vyöryjen seasta pilkahtelee kiteytymiä, joihin haluaa kiinnittyä.
Moninaisuutta, kerrostumia, eriytymiä. Tätä aikaa ja ajattomuutta, monimuotoisuuden riemua. Cixous’n naiskirjoitusta, tekisi mieli sanoa.
”Ei vieraus ole ulkopuolella, vieraus on sisäisyyden sokeassa kulmassa”
Kaarina Valoaalto: Banana Split
Valoaalto-fani ilmoittautuu! Olin elokuussa selkeän surrealistisen riehakkaalla tuulella, ja siihen lisäpontta antoi Kaarina Valoaallon Banana Split (Poesia, 2020).
Karvevalistisen iloittelun ja ihmettelyn rinnalla runoissa kulkee syvää, pimeää ja haurasta aina ruohonjuurista kosmokseen. Erityinen helmi kokoelmassa on runomuotokuva Sirkka Turkasta.
”Älkää hautoko murheitanne: ennenaikaiset ilot ovat surujen keskenmenoja.”
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Keväällä kuuntelin Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartonin ja tykästyin hänen kerrontaansa ja maailmaansa niin kovasti, että menin ja tilasin paperikirjana omaksi sen sekä kaksi muuta. Olive Kitteridge (Tammi 2020, suom. Kristiina Rikman) piirtää esiin arkisia liikahduksia ja menneisyyden järistyksiä mainelaisen pikkukaupungin asukkaiden kautta. Vähä vähältä, näkökulma näkökulmalta esiin hahmottuu henkilökuvaa äkkiväärästä Olivesta, eläköityneestä matematiikanopettajasta, joka on sokeista pisteistään ja kärkevyydestään huolimatta – tai juuri niiden vuoksi – valloittava henkilöhahmo.
Kerronta on pienimuotoista, tarkkaa ja psykologisesti tavattoman syvää; uskottavaa, muttei ennalta-arvattavaa. Ei kaunistelevaa, mutta vankkumattoman empaattista. Henkilöt elävät meren rannalla, automatkoillaan, illallisillaan ja kodeissaan – kaikissa ristiriitaisuuksissaan – kokonaisina, repaleisina, aina rakastettavina ja rakastamaan pyrkivinä.
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Stroutin Kaikki on mahdollista (Tammi 2019, suom. Kristiina Rikman) koostuu tarinoista, jotka kytkeytyvät toisiinsa saman pikkukaupungin ja sen asukkaiden kautta. Mukana on myös Lucy Barton, joka jätti kaiken ja saavutti menestystä kirjailijana, muttei silti pääse pakoon.
Kaiken läpäisee köyhyys, jota ei teoksessa romantisoida; köyhissä oloissa kasvamisen häpeä, rajoitukset ja tahma ulottaa lonkeronsa aikuisuuteen ja ihmissuhteisiin saakka. Silti herkässä teoksessa on inhimillisyyttä ja kirkasta, kaikkialle valuvaa toivoa.
Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
Sandström kirjoittaa autofiktiota minun makuuni: niin sanotusti ”oikean elämän” kehysten sisällä tapahtuu kaikenlaisia vääristymiä, vyörymiä, liioitteluja ja heijastumia, joilla ei tarvitse olla enää mitään tekemistä alkuperäisten tapahtumien ja ainesten kanssa. (Ja lopulta fiktioon venymällä voidaan päästä lähemmäs sitä, miltä asiat tuntuvat).
Romaanissa Rakkaus on kesy eläin (S&S 2020, suom. Outi Menna) kirjailijan nimeä kantava päähenkilö yrittää hoitaa ikääntyvää äitiään, elää etääntyvässä avioliitossa, velloa eksistentiaalisessa kriisissään ja, no, olla ihminen. Havainnot ovat tarkkoja, syntaksi kuulas ja nautinnollinen, ihmisyys vajavaisuudessaan sympaattista, herkkää ja totta.
”Kerran tyttäreni oli kysynyt minulta, miten tarinat syntyivät. Se oli mielestäni kaunis kysymys. En kuitenkaan tiennyt mitä vastata. Sanoin, että tarinat olivat oikeastaan aina olemassa, valmiina ja kokonaisina. Oli vain tutustuttava niiden sieluun, sisäistettävä ne, minkä jälkeen ne piti toistaa mahdollisimman uskollisesti. Sanoin, että kaikissa tapauksissa se ei onnistu. Mitä silloin tehdään, hän kysyi. En tiedä, vastasin.”
