Kategoriat
Yleinen

Bird by Bird eli peruna kerrallaan

Aiemmin kirjoitin, miksi kannattaa lukea kirjoittamisesta (eikä aina vain kirjoittaa). Samalla lupasin lanseerata postaussarjan, jossa esitellään kirjoittamista käsitteleviä teoksia. Täältä pesee!

Huomasin pian, että jokaisella kirjalla on niin paljon annettavaa, että kukin niistä ansaitsee oman tekstinsä. Ensimmäisenä esittelyssä on Anne Lamottin Bird by Bird (joka viikonloppuisen kolmekymppisyyteni juhlan jälkeen sai ylläolevaan kuvaan pompöösit lavasteet).

Anne Lamott: Bird by Bird

Yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Anne Lamott kannustaa jokaista, jota kirjoittaminen kutsuu, tarttumaan toimeen ja kirjoittamaan; tai ainakin nyt istumaan kirjoitusvälineiden ääreen jokaisena päivänä suunnilleen samalla kellonlyömällä ja kirjoittamaan jotakin, edes vähän.

Varoituksen sana koskee lähinnä julkaisua ja siihen ladattuja odotuksia, sillä se tuskin tuo sitä autuutta, josta kirjoittaja haaveilee. Julkaisu ja menestys ovat Lamottin mukaan pikemminkin jotakin, mistä pitää toipua. Palkinto piilee kirjoittamisessa itsessään:

It’s like discovering that while you thought you needed the tea ceremony for the caffeine, what you really needed was the tea ceremony.

Lammott höystää ajatuksiaan omakohtaisilla ja huvittavilla, mutta silti salaviisailla tarinoillaan. Kirja tuntuu tekijänsä näköiseltä lahjalta: tässä kaikki, mitä tiedän kirjoittamisesta. Rinnakkain kulkee yleviä, sydämeenkäypiä totuuksia ja arkisia, pehmeitä ja repaleisia yksityiskohtia. Elämän tahmea ja hämärä tiedostetaan, muttei unohdeta puhdistavan naurun voimaa.

Miten kirjoittaa? Istumalla alas, Lammott neuvoo. Istumalla alas mieluiten samaan aikaan joka päivä, jotta alitajunta ehdollistuu olemaan toimintavalmiudessa. Ja kun istuu, odottaa ja keskittyy, on kaiken mieleen virtaavan hälyn, epäilyksen ja sekalaisen kuonan keskeltä mahdollista löytää kirkas, kirjoittava ääni, jonka kanssa voi punoa sanoja, lauseita ja lopulta tarinoita helmi kerrallaan.

Kirjoittavaa ääntä ei löydä saati voi käyttää, ellei rutiininomaisesti hakeudu kirjoitusvälineiden äärelle, kerta toisensa jälkeen, huvitti tai ei. Lopulta kirjoittamisessa onkin hyvin pitkälti kyse uskosta ja kovasta työstä; siitä ettei anna periksi, vaikka välillä olisikin jumissa ja hukassa.

Lamottin suhtautuminen jokapäiväiseen kirjoitusrutiiniin on ehdoton. Toisaalta haluaisin ajatella, että laiskempi ja epäsäännöllisempikin tahti riittää. Mutta sitten taas: tuntuu täydellisen järkeenkäyvältä rakentaa kirjoittamisesta yhtä itsestäänselvä ja arkinen osa päivärutiinia kuin hampaidenpesusta, koiran ulkoiluttamisesta ja iltapäiväkahvista. Lopulta vähemmällä pääsee, kun ei tarvitse pähkäillä ja päättää, kirjoittaako vai ei.

Erityisesti mieleeni jäivät kirjasta käsitteet shitty first drafts ja short assignments. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että voidakseen kirjoittaa mitään on ensimmäiselle versiolle annettava lupa olla rehellisen huono, siekailemattoman heikko, keskeneräinen, mitä näitä nyt on.

Tämä on ollut ainakin minulle mahdottoman vapauttava ajatus. Tosiaan, ensimmäinen versio saa olla sinne päin -kokeilu, hutera ja lapsellinen kyhäelmä, tökerö ja pateettinen materiaalivarasto. Tärkeintä on, että se on olemassa. Jos ei ole huonoa ensimmäistä versiota, ei ole mitään, mitä muokata paremmaksi ja lopulta saada valmiiksi. Kun luen lopullista, painettua virkettä romaanista, se on useimmiten jotakin aivan muuta kuin mitä kirjailija ensimmäiseen versioon raapusti.

Short assignments taas liittyy siihen, miten suuretkin kokonaisuudet syntyvät pienistä osista. Kokonainen romaanikin kirjoitetaan (ja uudelleenkirjoitetaan) pala kerrallaan, kohta kohdalta.

E. L. Doctorow once said that ”writing a novel is like driving a car at night. You can see only as far as your headlights, but you can make the whole trip that way”

Peruna kerrallaan, voisi suomalaisittain sanoa. Alkuun voi päästä kirjoittamalla varsin yksinkertaisista asioista, kuten vaikka siitä, millaisia lounaita söi koulussa, Lamott ehdottaa. Jokaisella on kokemuksia, jokaisella on tarinoita. Lapsuudesta riittää ammennettavaa, jos ei tiedä mistä aloittaa.

Kun istuu systemaattisesti työnsä ääreen ja tekee päivittäin edes vähän, vaikka sitten 300 sanaa, alkaa ajan kuluessa pienistä katkelmista muodostua jotakin suurempaa. Mutta pitäisikö silti olla mielessä päämäärä, mitä tällä kaikella tavoittelee? Ei välttämättä. Lamottin mukaan kirjoittaja harvoin tietää, mitä on tekemässä ennen kuin on tehnyt sen.

Taas päästään uskomisen ja sisun tärkeyteen: vaikkei olisi hajuakaan, mitä tästä kaikesta oikein tulee, jotakin kyllä ajan ja työn kanssa syntyy, kun vain luottaa prosessiin.

Kirjoittamisessa ja elämässä on se(kin) kumma yhteys, että varsin usein hyvät kirjoittamista koskevat neuvot ovat sellaisena sovellettavissa myös elämään yleensä.

Elämänohjeista puheen ollen suosittelen katsomaan myös Lamottin liikuttavanhauskan TED-puheen, jossa hän listaa 12 totuutta elämästä ja kirjoittamisesta. Yksi niistä on ajatus huonoista luonnoksista ja vähä kerrallaan tekemisestä (mihin liittyy myös ilmaisu bird by bird; tarinan vuoksi olen erityisen iloinen, että sivuni otsakkeena on pikkulintu).

Every writer you know writes really terrible first drafts, but they keep their butt in the chair. That’s the secret of life. That’s probably the main difference between you and them. They just do it. They do it by prearrangement with themselves. They do it as a debt of honor. They tell stories that come through them one day at a time, little by little.

Jatkakaamme siis eteenpäin, peruna kerrallaan, lintu linnulta. Ja olkaamme ylpeitä kamalista kyhäelmistämme. Mehän sentään kirjoitamme – ja jatkamme kirjoittamista.

Kategoriat
Yleinen

Miksi lukea kirjoja kirjoittamisesta?

Kirjoittamista käsittelevillä kirjoilla on paikka sydämessäni ja enenevissä määrin myös kirjahyllyssäni, jonne olen alkanut keräillä sekä kiinnostavia uutuuksia että hyväksi todettuja vanhoja tuttuja. Näin lähistöllä on aina keskustelukavereita, kun tekee mieli piehtaroida kirjoittamisen niityillä ja soilla (muttei kirjoittaa) tai suunnitella omaa opetusta.

Jo kirjoitusoppaiden läsnäolo rauhoittaa. Seurassani on aina kärsivällisten neuvonantajien ja (ennen kaikkea) samassa suossa rämpivien heimo, joka tsemppaa, kyseenalaistaa rajoittavia ajatusmallejani, lohduttaa ja patistaa työn ääreen silloin, kun siitä yrittää neuvotella itsensä ulos. Jos kirjoittamisessa tulee vaikeuksia, niin kuin aina välillä tulee, minun ei tarvitse kuin poimia käteeni jokin teos ja selailla sitä. Todennäköisesti silmiini osuu jokin rauhoittava neuvo, tai ainakin saan tunteen siitä, että teen jotakin kirjoittamiseni eteen. Oli se sitten prokrastinointia tai ei.

Kirjoitusoppaita ja kirjoittamista käsitteleviä kirjoja on minusta tarpeen lukea monenlaisia, jottei tule juuttuneeksi yhteen totuuteen ja jotta huomaa, miten eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä ja käsitellä. Jos joku sanoo, että älä koskaan tee näin, saattaa seuraava väittääkin, että siitä vain, tai että kannattaa suhtautua varauksella, jos joku sanoo, että luovassa kirjoittamisessa on yleispäteviä lakeja.

Jotkut teokset sisältävät oppaan hengessä kirjoitusharjoituksia, jotkut ovat enemmän tieteellisesti orientoituneita, jotkut opettavat kurinalaiseen kunnianhimoisuuteen, jotkut auttavat nauttimaan tekemisen ilosta ja luovan prosessin vaiheista ja vaiheiluista. Jotkut kirjat ovat arkisia ja omakohtaisia, jotkut koukeroisia ja korkealentoisia, jotkut tiukan käytännönläheisiä. Jotkut sitä kaikkea, ja vaikka mitä muuta.

Mitä enemmän kirjoitusoppaita lukee, sitä paremmin huomaa, että eri kirjoittajien neuvot ja käsitykset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, jopa ristiriitaisia. Samoin alkaa nähdä, miten erilaisia työskentelytapoja eri kirjoittajilla on.

Se, mikä tekee toisesta tuotteliaan, voi olla toiselle lamauttavaa. On esimerkiksi niitä, jotka suunnittelevat insinöörin tarkkuudella ja niitä, joille ensimmäisen version kirjoittaminen on kaoottista tyhjään sohimista ja kokeilua, joka paljastaa muotonsa ja ehkä jopa lajinsa vasta matkan varrella (itse kuulun usein jälkimmäisiin). Kumpikaan tapa ei ole oikein tai väärin. Ajattelen, ettei myöskään ole olemassa lukkoonlyötyä kirjoittajanlaatua. Jokaisen teoksen luomisprosessi muodostaa omanlaisensa lait ja rakennustelineet.

Kirjoittamista käsitteleviä kirjoja lukemalla voi laajentaa ja ravistella omia käsityksiään siitä, mitä kirjoittaminen on, miten se tapahtuu ja mihin se voi johtaa. Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, miten joskus sen sijaan, että miettisi mitä ja minkälaatuista kirjoittaa, olisi paikallaan palauttaa huomio siihen, miksi ja ennen kaikkea miten kirjoittaminen tapahtuu.

Ja hiljalleen alkaa tapahtua se, mikä käy aina, kun oppii jotakin. Mitä syvemmälle juttuun alkaa päästä sisään, sitä paremmin tajuaa, miten vähän siitä tietää. Se on ihana tila. Siitä alkaa todellinen seikkailu.

Yhdestä asiasta kaikki kirjoittamista käsittelevät kirjat ovat samaa mieltä, väitän. Jos haluaa oppia kirjoittamaan, on tehtävä ainakin kahta asiaa: kirjoitettava ja luettava paljon. (Ensisijaisesti muuta kuin niitä kirjoittamisoppaita!)

Allekirjoitan väitteen, vaikka toivonkin vielä löytäväni oppaan, joka sisältää maagisen reseptin, joka tekisi kirjoittamisesta ja siihen ryhtymisestä ja jatkamisesta vaivatonta ja sujuvaa. Tähän makoisaan taika-smoothieen tulisi vain kaksi ainesosaa (jotka löytyisivät jo valmiiksi kaapista, tietenkin).

Koska sellaista tuskin tulee koskaan vastaan, tässä on oma, kulunut mutta hyväksi todettu reseptini:

Smoothie kahden ainesosan taikajuomaksi meille, jotka haluamme kirjoittaa:

Ota esiin luettavaa ja kirjoitusvälineet, heitä blenderiin ja nauti joka päivä.

(Tässä vaiheessa alan miettiä: mitä mieltä kirjoittamisessa sitten olisi, jos se olisi aina helppoa ja yllätyksetöntä? Annettakoon kunnia soljuvien hetkien rinnalla sivupoluille, epävarmuudelle, epätoivolle, erehdyksille ja ennakoimattomuudelle.)

Mutta miksi lukea kirjoitusoppaita, kun kannattaisi vain kirjoittaa? Siksi, että hyvän, ajatuksia herättävän kirjoittamista käsittelevän kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli kirjoittaa vielä enemmän, useammin, kiihkeämmin, riskialttiimmin, todemmin ja rohkeammin; välittämättä niinkään edes siitä, mihin se johtaa tai ”onnistuuko” se. Se on myöhempien aikojen huoli, ja silloinkin lukijan silmässä.

Rakkaudesta kirjoittamista käsitteleviin kirjoihin lanseeraan täällä postaussarjan, jossa esittelen kokoelmani lemppareita. Ehkä myös tutustun teoksiin, joita en vielä ole lukenut. Vinkkejä otetaan vastaan! Ensimmäisessä osassa esittelyssä on kaksi suomalaista uutuutta ja yksi 1990-luvulla kirjoitettu klassikko, jota ei ole suomennettu.

Onko teillä suosikkeja kirjoittamista käsittelevien kirjojen joukossa?