Kategoriat
kirjoittamisesta

Muistikirjasta ja merkitsemisestä

”Remember what it was to me: that is always the point.”
Joan Didion

En ole vielä kirjoittanut mitään paperinenäliinaan tai ravintolan lautasliinaan niin kuin kirjoissa tehdään. Kuittiin olen, kylläkin, ja sanomalehden reunaan ja kirjekuoreen.

Tarve tulee ja menee kausittain. Välillä on saatava laittaa asioita muistiin jatkuvasti. Luen, syön, keskustelen, kuuntelen ja hengitän kynän ja paperin kanssa. Välillä taas unohdan koko jutun. Ehkä vastaan tulee jotakin merkitsemisen arvoista, mutten vaivaudu tarttumaan siihen. Ajattelen, että muistan kyllä. Osan ehkä muistankin. Osan silti unohdan, juuri sen pienen, joka voisi aikanaan muistuttaa jostakin suuresta.

Kun en pidä muistikirjaa, uskottelen itselleni, että keskityn silloin elämiseen. Mutta elänkö silloin oikeastaan vähän vähemmän? Olenko vähemmän utelias ja haltioitunut? Muistiin merkitsemisessä ei ole kyse vain muistamisesta vaan myös katsomisesta, katsomaan opettelusta.

Suloiset sirpaleet

Varsinaisia muistikirjoja minulla on aina käytössä monta kerrallaan. Teoriassa yksi on omistettu aamusivuille, yksi runoluonnoksille, yksi kurssisuunnitelmille ja yritysasioille, yksi matkoille, yksi hajanaisille ideoille, tekemättömille asioille ja muille muistiinmerkitsemisille.

Todellisuudessa laidat välillä vuotavat ja sisällöt menevät ristiin. Kun jotakin on saatava kirjoittaa ylös, on se kirjoitettava siihen, mitä käsiinsä saa. Jokin paperinen on aina parempi kuin puhelin, joka sekin hätätapauksessa ajaa asiansa.

Vaikka ajatus omille aiheilleen omistetuista muistikirjoista on ihana ja jotenkin romanttisen puhdas, luulen, että jäykän tyylipuhtauden ja kategorisoinnin vaateet vain alkaisivat rajoittaa niin havaintojani, ajatteluani kuin kirjoittamistani. Muistikirjat ja niiden pitäminen laimentavat tehoaan, jos sisällöltä, aiheilta tai käsialalta alkaa vaatia kauheasti. (Tästä on muistaakseni kirjoittanut esimerkiksi Merete Mazzarella).

Sotkuisuudessa ja sen syleilemisessä on jotakin riemukasta, elämältä kuulostavaa. Asiat saavat olla irtonaisia ja irrallisia, limittyä toisiinsa miten sattuu. Ja kun asiat laittaa muistikirjaan, saa sotku sentään muodon. Muodon saanut sotku on jo lähempänä selviämistä. Ei solmuakaan voi selvittää, jos sitä ei näe.

Pidän siitä, että muistikirjoja on kaapinperällä odottamassa monenkokoisia, -näköisiä ja -tuntuisia. Paperin tuntu on tärkeää, ja väri: luonnonvalkoinen on miellyttävämpi kuin kirkas valkoinen. Viivat eivät saa olla liian kaukana eivätkä liian lähellä toisiaan, jonkin on hyvä olla niitä vailla kokonaan. On ihanaa, jos vihko pysyy itsestään auki. Kierrekannet sen sijaan ovat aina tiellä. Kansien suhteen olen heikkona värikkäisiin kuoseihin, mutta myös syviin, hienovaraisempiin sävyihin, kuten vaaleanpunaiseen, oranssinruskeaan tai vihreään. Oma lukunsa on tietysti kynä: suosikkejani ovat Mujin kynät ja mustat, painavat, sujuvasti luistavat kuulakärkikynät.

Se mustakantinen

Oma lukunsa on musta muistikirjani. Tälle arvokkaimmalle muistikirjalleni, jonka sivut ovat täydellisen väriset ja tuntuiset ja jolla kynä kulkee pehmeästi, olen antanut — ehkä juuri kontrastina esineen arvokkuudelle — virallisen luvan imeä itseensä kaikkea. Muuten sen sivut jäisivät tyhjiksi. Mikään havainto tai ajatus ei ole tälle liian pieni, irrallinen tai turha, ei turhan hajanainen tai vajaa, ei liian pateettinen, käytetty tai suureellinen (tätä ainakin opettelen).

Tämä arvokkain muistikirjani on aina musta, kovakantinen, A5-kokoinen Moleskine ilman viivoja. Samanlainen kuin Patti Smithillä.

(Smith on muuten kirjoissaan salakavala tuotesijoittelija. Hänen lukemisensa saa aina haluamaan mustaa kahvia, rapsakoita valkoisia T-paitoja, istumapaikkaa kahvilan nurkkapöydässä, hotelliöitä ja etenkin sitä tiettyä kuulakärkikynää, joka on jo oikeasti törkeän hintainen. Ja tietenkin mustakantista Moleskinia.)

Näitä mustia muistikirjoja minulla on aina käytössä vain yksi kerrallaan. Viime viikolla sain edellisen sivut täyteen, joten sain suorittaa rituaalin: kävelin kauppaan ja hankin uuden. Harvoin ostaminen tekee minua yhtä onnelliseksi. Tiedän, että musta Moleskine on omanlaisensa klisee, mutta saa olla. Nautin siitä silti.

Tähän mustakantiseen kirjaan kirjoitan sitaatteja, unia, ehdotuksia illalliseksi, vastauksia kysymyksiin joita minulta ei ole kysytty, keskustelua lukemani kanssa, haaveenpoikasia, keskustelunpätkiä ruuhkabussista, havaintoja muuttolinnuista, listoja ihmeellisistä paikoista — kaikenkirjavia hajanaisia huomioita ja havaintoja.

Magneetti

Kirjoitan mustaan muistikirjaani kaikkea, missä tuntuu olevan jonkinlainen… tihentymä. Kaikkea, mikä herättää minussa impulssin siitä, että tuo on kirjoitettava ylös. Että tuossa on nyt jotakin. Muistikirja on magneetti sellaisille asioille.

Muistikirjan pitäminen auttaa muuttamaan maailman tutkimuskentäksi, joka pursuilee merkkejä ja merkityksellisyyttä. Se tekee uteliaaksi oman elämänsä fenomenologiksi ja etnografiksi. Se auttaa haltioitumaan ja ihmettelemään. Se auttaa näkemään, mikä minulle on totta, oli kyseessä sitten naapurin hurja villapaita, hauska tokaisu telkkarissa tai hahmoton huoli.

Kun seurailen vienoja impulsseja ja kirjaan asioita ylös, on käynnissä jatkuva, hiljainen luova prosessi. Muistikirja ja alitajuntani riekkuvat omassa salakapakassaan, tekevät työtä ja pitävät hauskaa puolestani. Ideat muhivat omalla painollaan, yhdistyvät edellisiin, alkavat ohjata katsettani, ja kuin varkain löytävät jossakin aikansa ja paikkansa.

Menneen minän merkinnät

Ylös kirjaaminen auttaa minua paitsi huomaamaan myös huomaamaan, mitä huomaan ja mitä olen huomannut. Ajan myötä muistikirja muuttuu aarrekammioksi. Kun olen jotakin vailla, kun jumitun tai kun en muista, kuka olen tai olen ollut, voin palata selailemaan muistiinpanojani. Vanhat muistikirjat eivät silti ole pelkkää aineistoa. Niiden ei tarvitse olla hyödyksi, ne eivät ole vain kulutusta ja käyttöä varten. Jo se, että olen joskus kirjannut havaintoni ylös, on muuttanut ajatteluani, syventänyt muistojani, tarkentanut katsettani. Taikaa on aina myös merkitsemisen tapahtumassa itsessään.

Se, että olen päättänyt aikoinaan kirjoittaa juuri tuon asian ylös, näyttäytyy jälkikäteen merkityksellisenä. Vanhoissa muistikirjoissa elää se minä, joka joskus olin, nyt muuttuneena melkein fiktiiviseksi henkilöhahmoksi.

Kun luen, että olen kolme vuotta sitten kirjoittanut lenkkitossuistani, sumuisesta aamusta, viestistä jota ei tule, jääkaapin hurinasta, imuroinnista ja lainannut rivin Meriluotoa, olen pienimmästäkin banaliteetista kiitollinen. Tuntuu tärkeältä, että olen sattunut kirjaamaan juuri ne asiat ylös. Yhtäkkiä muistan sen aamun, sen tilanteen, miten silloin kaiken koin. En olisi muistanut muuten. Olisin sinä päivänä voinut kirjoittaa ylös varmasti paljon muutakin, mutta nyt kirjoitin nämä. Niin saa olla ja niin on hyvä.

Vaikka en ole kirjoittanut ylös kaikkea (eikä niin tarvitse tai edes voi tehdä) ovat muistikirjan pienetkin sirpaleet arvokkaita. Ne auttavat palauttamaan mieleen muistoja ja ennen kaikkea sen version itsestäni, joka silloin olin. Luomaan silloisen ja nykyisen minän välille yhteyden. Kun minä olen nyt tässä ja tuo on tuossa paperilla, syntyy välille vuorovaikutus ja etäisyys, joka tuo lähelle.

Tästä Joan Didion kirjoittaa esseessään On Keeping a Notebook (jota muuten suosittelen kaikille muistikirjaihmisille) sydämeenkäyvästi:

”— and I suppose that keeping in touch is what notebooks are all about. And we are all on our own when it comes to keeping those lines open to ourselves: your notebook will never help me, nor mine you.”

Ei sillä ole niin väliä, mitä vihkoonsa, kuitinnurkkaansa tai muistikirjaansa kirjoittaa. Tärkeintä on, että kuuntelee kuiskausta, joka pyytää tarttumaan kiinni. Että kirjoittaa.

Sillä on merkitystä, että merkitsee muistiin. Kukaan voi merkitä toisen puolesta.

Kategoriat
Yleinen

Bird by Bird eli peruna kerrallaan

Aiemmin kirjoitin, miksi kannattaa lukea kirjoittamisesta (eikä aina vain kirjoittaa). Samalla lupasin lanseerata postaussarjan, jossa esitellään kirjoittamista käsitteleviä teoksia. Täältä pesee!

Huomasin pian, että jokaisella kirjalla on niin paljon annettavaa, että kukin niistä ansaitsee oman tekstinsä. Ensimmäisenä esittelyssä on Anne Lamottin Bird by Bird (joka viikonloppuisen kolmekymppisyyteni juhlan jälkeen sai ylläolevaan kuvaan pompöösit lavasteet).

Anne Lamott: Bird by Bird

Yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Anne Lamott kannustaa jokaista, jota kirjoittaminen kutsuu, tarttumaan toimeen ja kirjoittamaan; tai ainakin nyt istumaan kirjoitusvälineiden ääreen jokaisena päivänä suunnilleen samalla kellonlyömällä ja kirjoittamaan jotakin, edes vähän.

Varoituksen sana koskee lähinnä julkaisua ja siihen ladattuja odotuksia, sillä se tuskin tuo sitä autuutta, josta kirjoittaja haaveilee. Julkaisu ja menestys ovat Lamottin mukaan pikemminkin jotakin, mistä pitää toipua. Palkinto piilee kirjoittamisessa itsessään:

It’s like discovering that while you thought you needed the tea ceremony for the caffeine, what you really needed was the tea ceremony.

Lammott höystää ajatuksiaan omakohtaisilla ja huvittavilla, mutta silti salaviisailla tarinoillaan. Kirja tuntuu tekijänsä näköiseltä lahjalta: tässä kaikki, mitä tiedän kirjoittamisesta. Rinnakkain kulkee yleviä, sydämeenkäypiä totuuksia ja arkisia, pehmeitä ja repaleisia yksityiskohtia. Elämän tahmea ja hämärä tiedostetaan, muttei unohdeta puhdistavan naurun voimaa.

Miten kirjoittaa? Istumalla alas, Lammott neuvoo. Istumalla alas mieluiten samaan aikaan joka päivä, jotta alitajunta ehdollistuu olemaan toimintavalmiudessa. Ja kun istuu, odottaa ja keskittyy, on kaiken mieleen virtaavan hälyn, epäilyksen ja sekalaisen kuonan keskeltä mahdollista löytää kirkas, kirjoittava ääni, jonka kanssa voi punoa sanoja, lauseita ja lopulta tarinoita helmi kerrallaan.

Kirjoittavaa ääntä ei löydä saati voi käyttää, ellei rutiininomaisesti hakeudu kirjoitusvälineiden äärelle, kerta toisensa jälkeen, huvitti tai ei. Lopulta kirjoittamisessa onkin hyvin pitkälti kyse uskosta ja kovasta työstä; siitä ettei anna periksi, vaikka välillä olisikin jumissa ja hukassa.

Lamottin suhtautuminen jokapäiväiseen kirjoitusrutiiniin on ehdoton. Toisaalta haluaisin ajatella, että laiskempi ja epäsäännöllisempikin tahti riittää. Mutta sitten taas: tuntuu täydellisen järkeenkäyvältä rakentaa kirjoittamisesta yhtä itsestäänselvä ja arkinen osa päivärutiinia kuin hampaidenpesusta, koiran ulkoiluttamisesta ja iltapäiväkahvista. Lopulta vähemmällä pääsee, kun ei tarvitse pähkäillä ja päättää, kirjoittaako vai ei.

Erityisesti mieleeni jäivät kirjasta käsitteet shitty first drafts ja short assignments. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että voidakseen kirjoittaa mitään on ensimmäiselle versiolle annettava lupa olla rehellisen huono, siekailemattoman heikko, keskeneräinen, mitä näitä nyt on.

Tämä on ollut ainakin minulle mahdottoman vapauttava ajatus. Tosiaan, ensimmäinen versio saa olla sinne päin -kokeilu, hutera ja lapsellinen kyhäelmä, tökerö ja pateettinen materiaalivarasto. Tärkeintä on, että se on olemassa. Jos ei ole huonoa ensimmäistä versiota, ei ole mitään, mitä muokata paremmaksi ja lopulta saada valmiiksi. Kun luen lopullista, painettua virkettä romaanista, se on useimmiten jotakin aivan muuta kuin mitä kirjailija ensimmäiseen versioon raapusti.

Short assignments taas liittyy siihen, miten suuretkin kokonaisuudet syntyvät pienistä osista. Kokonainen romaanikin kirjoitetaan (ja uudelleenkirjoitetaan) pala kerrallaan, kohta kohdalta.

E. L. Doctorow once said that ”writing a novel is like driving a car at night. You can see only as far as your headlights, but you can make the whole trip that way”

Peruna kerrallaan, voisi suomalaisittain sanoa. Alkuun voi päästä kirjoittamalla varsin yksinkertaisista asioista, kuten vaikka siitä, millaisia lounaita söi koulussa, Lamott ehdottaa. Jokaisella on kokemuksia, jokaisella on tarinoita. Lapsuudesta riittää ammennettavaa, jos ei tiedä mistä aloittaa.

Kun istuu systemaattisesti työnsä ääreen ja tekee päivittäin edes vähän, vaikka sitten 300 sanaa, alkaa ajan kuluessa pienistä katkelmista muodostua jotakin suurempaa. Mutta pitäisikö silti olla mielessä päämäärä, mitä tällä kaikella tavoittelee? Ei välttämättä. Lamottin mukaan kirjoittaja harvoin tietää, mitä on tekemässä ennen kuin on tehnyt sen.

Taas päästään uskomisen ja sisun tärkeyteen: vaikkei olisi hajuakaan, mitä tästä kaikesta oikein tulee, jotakin kyllä ajan ja työn kanssa syntyy, kun vain luottaa prosessiin.

Kirjoittamisessa ja elämässä on se(kin) kumma yhteys, että varsin usein hyvät kirjoittamista koskevat neuvot ovat sellaisena sovellettavissa myös elämään yleensä.

Elämänohjeista puheen ollen suosittelen katsomaan myös Lamottin liikuttavanhauskan TED-puheen, jossa hän listaa 12 totuutta elämästä ja kirjoittamisesta. Yksi niistä on ajatus huonoista luonnoksista ja vähä kerrallaan tekemisestä (mihin liittyy myös ilmaisu bird by bird; tarinan vuoksi olen erityisen iloinen, että sivuni otsakkeena on pikkulintu).

Every writer you know writes really terrible first drafts, but they keep their butt in the chair. That’s the secret of life. That’s probably the main difference between you and them. They just do it. They do it by prearrangement with themselves. They do it as a debt of honor. They tell stories that come through them one day at a time, little by little.

Jatkakaamme siis eteenpäin, peruna kerrallaan, lintu linnulta. Ja olkaamme ylpeitä kamalista kyhäelmistämme. Mehän sentään kirjoitamme – ja jatkamme kirjoittamista.

Kategoriat
Yleinen

Miksi lukea kirjoja kirjoittamisesta?

Kirjoittamista käsittelevillä kirjoilla on paikka sydämessäni ja enenevissä määrin myös kirjahyllyssäni, jonne olen alkanut keräillä sekä kiinnostavia uutuuksia että hyväksi todettuja vanhoja tuttuja. Näin lähistöllä on aina keskustelukavereita, kun tekee mieli piehtaroida kirjoittamisen niityillä ja soilla (muttei kirjoittaa) tai suunnitella omaa opetusta.

Jo kirjoitusoppaiden läsnäolo rauhoittaa. Seurassani on aina kärsivällisten neuvonantajien ja (ennen kaikkea) samassa suossa rämpivien heimo, joka tsemppaa, kyseenalaistaa rajoittavia ajatusmallejani, lohduttaa ja patistaa työn ääreen silloin, kun siitä yrittää neuvotella itsensä ulos. Jos kirjoittamisessa tulee vaikeuksia, niin kuin aina välillä tulee, minun ei tarvitse kuin poimia käteeni jokin teos ja selailla sitä. Todennäköisesti silmiini osuu jokin rauhoittava neuvo, tai ainakin saan tunteen siitä, että teen jotakin kirjoittamiseni eteen. Oli se sitten prokrastinointia tai ei.

Kirjoitusoppaita ja kirjoittamista käsitteleviä kirjoja on minusta tarpeen lukea monenlaisia, jottei tule juuttuneeksi yhteen totuuteen ja jotta huomaa, miten eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä ja käsitellä. Jos joku sanoo, että älä koskaan tee näin, saattaa seuraava väittääkin, että siitä vain, tai että kannattaa suhtautua varauksella, jos joku sanoo, että luovassa kirjoittamisessa on yleispäteviä lakeja.

Jotkut teokset sisältävät oppaan hengessä kirjoitusharjoituksia, jotkut ovat enemmän tieteellisesti orientoituneita, jotkut opettavat kurinalaiseen kunnianhimoisuuteen, jotkut auttavat nauttimaan tekemisen ilosta ja luovan prosessin vaiheista ja vaiheiluista. Jotkut kirjat ovat arkisia ja omakohtaisia, jotkut koukeroisia ja korkealentoisia, jotkut tiukan käytännönläheisiä. Jotkut sitä kaikkea, ja vaikka mitä muuta.

Mitä enemmän kirjoitusoppaita lukee, sitä paremmin huomaa, että eri kirjoittajien neuvot ja käsitykset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, jopa ristiriitaisia. Samoin alkaa nähdä, miten erilaisia työskentelytapoja eri kirjoittajilla on.

Se, mikä tekee toisesta tuotteliaan, voi olla toiselle lamauttavaa. On esimerkiksi niitä, jotka suunnittelevat insinöörin tarkkuudella ja niitä, joille ensimmäisen version kirjoittaminen on kaoottista tyhjään sohimista ja kokeilua, joka paljastaa muotonsa ja ehkä jopa lajinsa vasta matkan varrella (itse kuulun usein jälkimmäisiin). Kumpikaan tapa ei ole oikein tai väärin. Ajattelen, ettei myöskään ole olemassa lukkoonlyötyä kirjoittajanlaatua. Jokaisen teoksen luomisprosessi muodostaa omanlaisensa lait ja rakennustelineet.

Kirjoittamista käsitteleviä kirjoja lukemalla voi laajentaa ja ravistella omia käsityksiään siitä, mitä kirjoittaminen on, miten se tapahtuu ja mihin se voi johtaa. Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, miten joskus sen sijaan, että miettisi mitä ja minkälaatuista kirjoittaa, olisi paikallaan palauttaa huomio siihen, miksi ja ennen kaikkea miten kirjoittaminen tapahtuu.

Ja hiljalleen alkaa tapahtua se, mikä käy aina, kun oppii jotakin. Mitä syvemmälle juttuun alkaa päästä sisään, sitä paremmin tajuaa, miten vähän siitä tietää. Se on ihana tila. Siitä alkaa todellinen seikkailu.

Yhdestä asiasta kaikki kirjoittamista käsittelevät kirjat ovat samaa mieltä, väitän. Jos haluaa oppia kirjoittamaan, on tehtävä ainakin kahta asiaa: kirjoitettava ja luettava paljon. (Ensisijaisesti muuta kuin niitä kirjoittamisoppaita!)

Allekirjoitan väitteen, vaikka toivonkin vielä löytäväni oppaan, joka sisältää maagisen reseptin, joka tekisi kirjoittamisesta ja siihen ryhtymisestä ja jatkamisesta vaivatonta ja sujuvaa. Tähän makoisaan taika-smoothieen tulisi vain kaksi ainesosaa (jotka löytyisivät jo valmiiksi kaapista, tietenkin).

Koska sellaista tuskin tulee koskaan vastaan, tässä on oma, kulunut mutta hyväksi todettu reseptini:

Smoothie kahden ainesosan taikajuomaksi meille, jotka haluamme kirjoittaa:

Ota esiin luettavaa ja kirjoitusvälineet, heitä blenderiin ja nauti joka päivä.

(Tässä vaiheessa alan miettiä: mitä mieltä kirjoittamisessa sitten olisi, jos se olisi aina helppoa ja yllätyksetöntä? Annettakoon kunnia soljuvien hetkien rinnalla sivupoluille, epävarmuudelle, epätoivolle, erehdyksille ja ennakoimattomuudelle.)

Mutta miksi lukea kirjoitusoppaita, kun kannattaisi vain kirjoittaa? Siksi, että hyvän, ajatuksia herättävän kirjoittamista käsittelevän kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli kirjoittaa vielä enemmän, useammin, kiihkeämmin, riskialttiimmin, todemmin ja rohkeammin; välittämättä niinkään edes siitä, mihin se johtaa tai ”onnistuuko” se. Se on myöhempien aikojen huoli, ja silloinkin lukijan silmässä.

Rakkaudesta kirjoittamista käsitteleviin kirjoihin lanseeraan täällä postaussarjan, jossa esittelen kokoelmani lemppareita. Ehkä myös tutustun teoksiin, joita en vielä ole lukenut. Vinkkejä otetaan vastaan! Ensimmäisessä osassa esittelyssä on kaksi suomalaista uutuutta ja yksi 1990-luvulla kirjoitettu klassikko, jota ei ole suomennettu.

Onko teillä suosikkeja kirjoittamista käsittelevien kirjojen joukossa?