Kategoriat
Yleinen

Bird by Bird eli peruna kerrallaan

Aiemmin kirjoitin, miksi kannattaa lukea kirjoittamisesta (eikä aina vain kirjoittaa). Samalla lupasin lanseerata postaussarjan, jossa esitellään kirjoittamista käsitteleviä teoksia. Täältä pesee!

Huomasin pian, että jokaisella kirjalla on niin paljon annettavaa, että kukin niistä ansaitsee oman tekstinsä. Ensimmäisenä esittelyssä on Anne Lamottin Bird by Bird (joka viikonloppuisen kolmekymppisyyteni juhlan jälkeen sai ylläolevaan kuvaan pompöösit lavasteet).

Anne Lamott: Bird by Bird

Yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Anne Lamott kannustaa jokaista, jota kirjoittaminen kutsuu, tarttumaan toimeen ja kirjoittamaan; tai ainakin nyt istumaan kirjoitusvälineiden ääreen jokaisena päivänä suunnilleen samalla kellonlyömällä ja kirjoittamaan jotakin, edes vähän.

Varoituksen sana koskee lähinnä julkaisua ja siihen ladattuja odotuksia, sillä se tuskin tuo sitä autuutta, josta kirjoittaja haaveilee. Julkaisu ja menestys ovat Lamottin mukaan pikemminkin jotakin, mistä pitää toipua. Palkinto piilee kirjoittamisessa itsessään:

It’s like discovering that while you thought you needed the tea ceremony for the caffeine, what you really needed was the tea ceremony.

Lammott höystää ajatuksiaan omakohtaisilla ja huvittavilla, mutta silti salaviisailla tarinoillaan. Kirja tuntuu tekijänsä näköiseltä lahjalta: tässä kaikki, mitä tiedän kirjoittamisesta. Rinnakkain kulkee yleviä, sydämeenkäypiä totuuksia ja arkisia, pehmeitä ja repaleisia yksityiskohtia. Elämän tahmea ja hämärä tiedostetaan, muttei unohdeta puhdistavan naurun voimaa.

Miten kirjoittaa? Istumalla alas, Lammott neuvoo. Istumalla alas mieluiten samaan aikaan joka päivä, jotta alitajunta ehdollistuu olemaan toimintavalmiudessa. Ja kun istuu, odottaa ja keskittyy, on kaiken mieleen virtaavan hälyn, epäilyksen ja sekalaisen kuonan keskeltä mahdollista löytää kirkas, kirjoittava ääni, jonka kanssa voi punoa sanoja, lauseita ja lopulta tarinoita helmi kerrallaan.

Kirjoittavaa ääntä ei löydä saati voi käyttää, ellei rutiininomaisesti hakeudu kirjoitusvälineiden äärelle, kerta toisensa jälkeen, huvitti tai ei. Lopulta kirjoittamisessa onkin hyvin pitkälti kyse uskosta ja kovasta työstä; siitä ettei anna periksi, vaikka välillä olisikin jumissa ja hukassa.

Lamottin suhtautuminen jokapäiväiseen kirjoitusrutiiniin on ehdoton. Toisaalta haluaisin ajatella, että laiskempi ja epäsäännöllisempikin tahti riittää. Mutta sitten taas: tuntuu täydellisen järkeenkäyvältä rakentaa kirjoittamisesta yhtä itsestäänselvä ja arkinen osa päivärutiinia kuin hampaidenpesusta, koiran ulkoiluttamisesta ja iltapäiväkahvista. Lopulta vähemmällä pääsee, kun ei tarvitse pähkäillä ja päättää, kirjoittaako vai ei.

Erityisesti mieleeni jäivät kirjasta käsitteet shitty first drafts ja short assignments. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että voidakseen kirjoittaa mitään on ensimmäiselle versiolle annettava lupa olla rehellisen huono, siekailemattoman heikko, keskeneräinen, mitä näitä nyt on.

Tämä on ollut ainakin minulle mahdottoman vapauttava ajatus. Tosiaan, ensimmäinen versio saa olla sinne päin -kokeilu, hutera ja lapsellinen kyhäelmä, tökerö ja pateettinen materiaalivarasto. Tärkeintä on, että se on olemassa. Jos ei ole huonoa ensimmäistä versiota, ei ole mitään, mitä muokata paremmaksi ja lopulta saada valmiiksi. Kun luen lopullista, painettua virkettä romaanista, se on useimmiten jotakin aivan muuta kuin mitä kirjailija ensimmäiseen versioon raapusti.

Short assignments taas liittyy siihen, miten suuretkin kokonaisuudet syntyvät pienistä osista. Kokonainen romaanikin kirjoitetaan (ja uudelleenkirjoitetaan) pala kerrallaan, kohta kohdalta.

E. L. Doctorow once said that ”writing a novel is like driving a car at night. You can see only as far as your headlights, but you can make the whole trip that way”

Peruna kerrallaan, voisi suomalaisittain sanoa. Alkuun voi päästä kirjoittamalla varsin yksinkertaisista asioista, kuten vaikka siitä, millaisia lounaita söi koulussa, Lamott ehdottaa. Jokaisella on kokemuksia, jokaisella on tarinoita. Lapsuudesta riittää ammennettavaa, jos ei tiedä mistä aloittaa.

Kun istuu systemaattisesti työnsä ääreen ja tekee päivittäin edes vähän, vaikka sitten 300 sanaa, alkaa ajan kuluessa pienistä katkelmista muodostua jotakin suurempaa. Mutta pitäisikö silti olla mielessä päämäärä, mitä tällä kaikella tavoittelee? Ei välttämättä. Lamottin mukaan kirjoittaja harvoin tietää, mitä on tekemässä ennen kuin on tehnyt sen.

Taas päästään uskomisen ja sisun tärkeyteen: vaikkei olisi hajuakaan, mitä tästä kaikesta oikein tulee, jotakin kyllä ajan ja työn kanssa syntyy, kun vain luottaa prosessiin.

Kirjoittamisessa ja elämässä on se(kin) kumma yhteys, että varsin usein hyvät kirjoittamista koskevat neuvot ovat sellaisena sovellettavissa myös elämään yleensä.

Elämänohjeista puheen ollen suosittelen katsomaan myös Lamottin liikuttavanhauskan TED-puheen, jossa hän listaa 12 totuutta elämästä ja kirjoittamisesta. Yksi niistä on ajatus huonoista luonnoksista ja vähä kerrallaan tekemisestä (mihin liittyy myös ilmaisu bird by bird; tarinan vuoksi olen erityisen iloinen, että sivuni otsakkeena on pikkulintu).

Every writer you know writes really terrible first drafts, but they keep their butt in the chair. That’s the secret of life. That’s probably the main difference between you and them. They just do it. They do it by prearrangement with themselves. They do it as a debt of honor. They tell stories that come through them one day at a time, little by little.

Jatkakaamme siis eteenpäin, peruna kerrallaan, lintu linnulta. Ja olkaamme ylpeitä kamalista kyhäelmistämme. Mehän sentään kirjoitamme – ja jatkamme kirjoittamista.