Kategoriat
Yleinen

Japanin riisipellot ja Kate Winsletin hiukset

Kirjoitan tätä Japanin maaseudulla, jossa olen elellyt viimeiset kaksi kuukautta. Olen kulkenut iltapäiväkävelyillä pitkin riisipellonreunaa, katsellut ikkunasta karppilampea, sammalta, kiviä ja lumihuippuisia vuoria (kiivennytkin yhdelle silloin vielä lumettomalle), seurannut miten japaninvaahteran lehdet punertuvat ja kirjoittanut, lukenut, kirjoittanut.

Olen lillunut kuumien lähteiden päälle rakennetuissa onsen-kylpylöissä ja ottanut paikallisista mammoista mallia hitaasti ja huolellisesti peseytymisessä ennen höyryävään kylpyyn siirtymistä tähtitaivaan alle.

Olen syventänyt pakkomiellettäni vuoristojen kirkasvetisiin puroihin.

Olen imenyt itseeni aikojen kerrostumia, vilpittömyyttä, jotakin mitä kauneudeksikin voidaan kutsua. Ihmetellyt, miten kaikki on välillä oudon samanlaista ja silti ehdottoman erilaista.

Olen tuntenut oloni mahdottoman etuoikeutetuksi. Olen yrittänyt saada ymmärretyksi, että tämä on juuri nyt elämääni.

Vähemmän romantisoiden: Olen lähetellyt sähköposteja, tehnyt kotitöitä, järjestellyt kalenteria, hoidellut asioita, yrittänyt kompensoida lentämistäni. Olen kaivannut Suomen ihmisiäni, suomen kieltä ja vähän Suomeakin ja samalla kauhuissani laskenut päiviä siihen, kun pitää jo palata takaisin.

Olen katsonut Ensitreffejä alttarilla, ollut turisti, kiukutellut, jännittänyt taifuuneja, ollut kuumissani ja palellut.

Olen hermoillut. Olen ollut onnessani, iloissani, onnekas.

Pian taas: Suomi ja suomalainen marraskuu. Lohduttaudun sillä, että tiedossa on monenlaista mukavaa tekemistä. Kalenterissa piisaa luovan kirjoittamisen työpajoja jouluun saakka, ja sama meno jatkuu vuodenvaihteen jälkeen.

Kaikista makoisinta on päästä nauttimaan jo aikaisemmin tehdyn työn hedelmästä. Sillä välin, kun minä olen huidellut täällä, asuinkaupungissani Jyväskylässä Kruuvaus-teatteri on Riku Suonion ohjauksessa työstänyt näyttämölle kirjoittamaani tekstiä, Kate Winsletin hiukset -nimistä tragikomediaa.

Ilostuttaa ja jännittää, että Kate Winsletin hiukset on nyt valmis ja pääsee sinne minne näytelmätekstin kuuluukin, eli näyttämölle, yleisön eteen. Tervetuloa katsomaan! Esitys saa kantaesityksensä 17.11.

KATE WINSLETIN HIUKSET

eli miten sössin huolellisesti asiani ja päädyin peräkammariin etsimään elämänkriisiini rakentavia ratkaisuja

Käsikirjoitus: Eeva Åkerblad
Ohjaus: Riku Suonio

Ensi-ilta su 17.11.2019 klo 18 Juomatehtaan studiolla (kantaesitys)

Kuva: Riku Suonio

”Ellalla on kriisi, taas. Pitäisi olla jossakin pidemmällä, vaikkei sinne koskaan halunnutkaan. Lapsuudenkodin vintille muuttaminen ei ainakaan tunnu etenemiseltä. Peräkammarista tehdään äidin kanssa päiväretkiä marketin leggings-osastolle. Äiti antaa Ellan ajaa, että tytär saisi olla välillä muuallakin kuin pelkääjän paikalla.

Mutta kun ei ole muutakaan, voi aina kirjoittaa kirjan. Pian Ella joutuu kohtaamaan sen, minkä vähiten haluaisi: kolmiodraaman, joka vei lopulta ystävän ja rakkauden. Aino ja Lauri eivät jätä Ellan mieltä rauhaan vaan sotkeutuvat vielä kirjoitusprosessiinkin. Mutta mitä lopulta tapahtui, ja mitä siitä seurasi? Muistot ravitsevat mielikuvitusta, vai oliko se toisin päin. Vintillä on vaikea tietää.

”Kate Winsletin hiukset” tonkii romanttisten komedioiden kasvattien puhkiajattelun kulottamaa tunnemaastoa. Se vyöryttää karnevalistisella otteella esiin sen, mitä tapahtuu, kun märehtii niin, että muuttuu vieraaksi. Epäromanttisen tragikomedian dialogi kieppuu, kiteyttää ja rönsyilee. Kaiken yllä katselee milleniaalien suojeluspyhimys Kate Winslet.

Esitys on lastenteatterista ja musiikkipalveluista tutuksi tulleen Kruuvauksen ensimmäinen aikuisyleisölle suunnattu draama.”

Rooleissa: Emmi Aarnio-Metsänen, Tiina Laitinen, Jari Erma

Toteutus: työryhmä
Graafinen suunnittelu ja valokuvat: Riku Suonio
Tuotanto: Kruuvaus

ESITYKSET:
su 17.11. klo 18 ensi-ilta
ti 19.11. klo 19
ke 20.11. klo 19
su 24.11. klo 18
su 1.12. klo 18
ti 3.12. klo 19
su 8.12. klo 18
su 15.12. klo 18

Esityksen kesto on n. 1h. Ei väliaikaa.

LIPUT:
12€
10€ (työtön, opiskelija, eläkeläinen, varusmies, siviilipalvelusmies)

ENNAKKOVARAUKSET JA LISÄTIEDOT:
sähköpostilla kruuvaus@gmail.com tai tekstiviestillä numeroon 0407014923

Kategoriat
Yleinen

Kirjoittamisen apeus ja auvo

Kun olin pieni lapsi, maistoin kuulemma isoäitini keittiön pöydän ääressä ensimmäistä kertaa Coca-Colaa. Otin lasista reilun hörpyn. Hapot väänsivät kasvoni irvistykseen, joka kieli kaikesta muusta kuin mielihyvästä.

”Väkevää”, totesin. ”Hyvää.”

Sellaista se on kirjoittaminenkin, ajattelen.

Joskus se sujuu kuin leikki. Teksti onnistuu ohittamaan päälakeni, käsivarteni, sormeni ja itsekriittisyyteni ja virtaa jostakin tuntemattomasta maisemasta, joka tekee minut onnelliseksi ja jota haluan uppoutua tutkimaan iäksi. Kuin huumattuna huokaan, etten tarvitse juuri muuta kuin tämän. Ajattelen myös: Saako tämä olla näin helppoa? Teenkö jotakin väärin, kun kirjoittaminen ei olekaan kärsimystä?

Ikävä kyllä huumaannuttavat autuuden hetket ovat ohimeneviä. Aina välillä, joskus useimmiten, kirjoittaminen tuntuu epämiellyttävältä, vaikealta ja tahmealta. Hetkellistä auvoa seuraa apeus ja alakulo. Silloin en voi olla miettimättä: Onko tämä kaikille näin vaikeaa? Miksi minusta tuntuu taas kerran siltä, etten ollenkaan tiedä, mitä olen tekemässä? Osaanko tätä ollenkaan, ja kannattaako edes yrittää?

”Kirjoittaja on henkilö, jolle kirjoittaminen on vaikeampaa kuin muille ihmisille”, kirjoittaa Thomas Mann. Ajatus on huojentava. Kevyempinä kirjoittamisen hetkinä kelpaa nojata siihen ajatukseen, että mikäli jokin on hauskaa ja kepeää, edes hetken, kannattaa sitä nyt hyvän tähden jatkaa. Kirjoittaja voi luottaa, tai hänen on luotettava, siihen että tahmeita taisteluita seuraa sitä kevyttä ja herkullista mannaa, jonka jälkimaku auttaa jaksamaan läpi seuraavan hankalan vaiheen.

Kirjoittaminen on paradoksaalisesti helppoa ja vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Se aiheuttaa mitä suurinta nautintoa ja mitä viheliäisintä nihkeyttä ja irvistelyä. Sitä kyllä haluaisi tehdä, mutta samalla on valmis keksimään vaikka minkälaista muuta puuhaa aina tiskeistä vaatekaapin uudelleenjärjestelyyn ja kylpyhuoneen kaakeleiden saumojen hinkkaamisesta sen kulttimaineisen dokumentin (oikeasti Love Islandin) katsomiseen. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan kirjoittavaa elämää, Minna Canthia tökerösti muunnellen.

Välihuomautus: Haluan tehdä selvän eron (kenties epäonnistumisen pelosta vuotavan) vitkuttelun ja hyvää tekevän muuntekemisen välille. Olen vankasti sitä mieltä, että joskus parasta mitä tekstilleen tai mille tahansa luovalle projektilleen voi tehdä, on jättää se rauhaan ja tehdä jotakin aivan muuta. Joskus kaakeleiden saumojen hinkkaaminen (tai se Love Islandin katsominen) on juuri sitä, mitä aivot tarvitsevat.

Se, että ajoittain inhoan kirjoittamista, ei teekään minusta tai kenestäkään muusta huonoa kirjoittajaa. Enemmänkin se tekee minusta kirjoittajan, etenkin jos siitä huolimatta pysyn työni äärellä tai ainakin palaan sen äärelle kerta toisensa jälkeen. Kirjailija ja dramaturgi Anders Vacklinin mukaan epäilykset, pelot ja muut negatiiviset tunteet ovat osa kirjoittajan työtä, eikä niistä pääse eroon kuin työtä vaihtamalla.

Mieluiten otan koko show’n. ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää”, totesi Minna Canth. Haluan samaa.

Niinä aikoina, kun suhteeni kirjoittamiseen on viilennyt, ellei jopa kriisiytynyt, olen huomannut elvyttäväksi ainakin muiden kirjoittajien seuraan hakeutumisen ja hyvien, uskoa valavien kirjoitusoppaiden lukemisen – ja hyvä on, myös tavalla tai toisella kirjoittamisen, mutta joskus kirjoittamisen virvoitusjuoma pysyy liian hapokkaana.

Kokemusten jakaminen ja lukeminen saavat minut tuntemaan, etten ole vaikeiluni tai ajoittaisen euforian kanssa yksin. Se, että tutustuu syvemmin sekä itseensä kirjoittajana että muihin kirjoittajiin ja heidän tapoihinsa tehdä ja nähdä (joko lukemalla, kirjoittajapiireissä, kursseilla tai muissa yhteyksissä) voi olla virkistävää, ravitsevaa, ravistelevaa, jopa käänteentekevää. Tämä on yksi syistä, miksi rakastan paitsi kirjoittamista myös kirjoittamisen opettamista. 

Kirjoittaminen on kamalaa ja ihanaa, mutta kamaluus muuttuu helpommin kohdattavaksi, kun sitä ei tarvitse tehdä yksin. Ja ilo: sehän on jaettuna paras.

Yksi tapa jakaa kirjoittamisen auvoa ja epätoivoa on osallistua kurssille. Ohjaamilleni luovan kirjoittamisen verkkokursseille voi ilmoittautua 13.10. saakka. Lue lisää täällä.

Kategoriat
Kurssit

Luovan kirjoittamisen verkkokurssit alkavat lokakuussa

Haaveiletko kirjoittamisesta, mutta et oikein tiedä mistä aloittaa? Tai oletko jo aloittanut, mutta et tunnu pääsevän eteenpäin? Kaipaisitko kirjoittajayhteisöä tai kirjoittamisen ohjaajan henkilökohtaista tukea riippumatta siitä, missä päin maailmaa majailet?

Tervetuloa ohjaamilleni luovan kirjoittamisen verkkokursseille, jotka alkavat lokakuun lopussa!

Kiinni kirjoittamiseen

Verkkokurssi auttaa hahmottamaan kirjoittamisen prosessin eri vaiheita, omaa kirjoittamista hankaloittavia tai jopa estäviä tekijöitä sekä löytämään ja pitämään kirjoittamisen iloa osana arkea. Voit osallistua kurssille joko ryhmämuotoisesti 20.10.—15.12. tai yksilöohjauksena 20.10. alkaen.

Kahden kuukauden mittainen kurssi koostuu viikoittaisista matalan kynnyksen kirjoitusharjoituksista. Harjoitusten tavoitteena on vapauttaa tekstin tuottamista ja auttaa etsimään itselle parhaiten sopivia tapoja ja lajeja kirjoittaa.

Osan teksteistä teet vain itseäsi varten, osa palautetaan myös ohjaajan (ryhmäkurssilla myös muiden osallistujien) kommentoitavaksi. Palautteet eivät ole kritiikkejä vaan apuvälineitä, joiden avulla voit halutessasi työstää tekstiäsi eteenpäin. 

Kurssi sopii niin aloittelijoille kuin jo pidempään kirjoittaneille. Voit haastaa itseäsi kirjoittajana juuri niin paljon kuin itse haluat.

Hinta: 350€
Lue lisää ja ilmoittaudu ryhmään (viimeistään 13.10.)
Lue lisää ja ilmoittaudu yksilöohjaukseen

Kässäri kuntoon

Kaipaatko kurssin sijaan henkilökohtaista ohjausta? Onko sinulla tekeillä romaanikäsikirjoitus, nippu novelleja tai esimerkiksi omaelämäkerta, jonka työstämiseen kaipaisit tukea? Haluaisitko perusteellista palautetta, joka auttaa sinua viemään tekstiäsi eteenpäin? 

Kässäri kuntoon -verkkovalmennus auttaa sinua vaihe vaiheelta kirkastamaan tekstisi tai tekstikokoelmasi sisältöä ja muotoa. Ohjaajan palautteissa huomioidaan tekstisi vaihe ja laji sekä sille yhdessä asetetut tavoitteet.

Lue lisää ja ilmoittaudu

Kategoriat
Yleinen

Lause liikuttaa (ylös pulpetista)

Pujottelen pulpettien välissä luokkahuoneessa. Pöydät ovat tavallista lähempänä toisiaan, sillä olemme heti sanataidepajan alussa raivanneet luokkaan tilan, jossa mahdumme välillä liikkumaan ja leikkimään.

Tunnelma on keskittynyt, jopa harras. Toisaalla kynät rapisevat lakkaamatta niin, että äänen voi kuulla rivien päästä. Toisaalla katseet ovat kiinnittyneet kauas, uppoutuneet kuvitteluun. Kun kävelen ohi, liu’uttavat jotkut kirjoittajat kämmenensä vihkonsa päälle ja vilkaisevat minuun päättäväisesti: tämä on vielä salaisuus. Toiset eivät malta olla lukematta tekstiään minulle jo nyt, vaikka kaikki on vielä kesken ja kaikenlaista lisättävää mielenpäällä.

Olen antanut tehtäväksi kirjoittaa kuvitteellisen muiston, jossa muistellaan minä-muodossa tapahtumaa, jota ei ole oikeasti tapahtunut ja ollaan henkilö, joka ei oikeasti olla. Hetki sitten olemme tehneet improvisaatioteatterin harjoitusta, jossa syntyneet toiminnot ovat nyt käytössä materiaalivarantona keksittyihin muistoihin.

”Voinko olla koira?”
”Voinko olla mummo?”
”Voisko tää kynäpenaali muistella sitä, kun se tippui repusta ja meni hetkeksi hukkaan?”

Kyllä, kyllä ja kyllä. Kirjoittaessa saa olla kuka vain ja mitä vain voi tapahtua.

Vaikka olen ohjannut tämän työpajan parisenkymmentä kertaa, huomaan, etten kyllästy siihen. Sen verran sykähdyttää, kun ajoittaisten alkukangertelujen ja ”mä en keksi mitään” -huokausten jälkeen kirjoittajan silmissä roihahtaa jotakin, käsi etsii kynän ja katse painuu vihkoon.

Myöhemmin hiljennymme kuuntelemaan tekstejä. Muistutan, ettei niitä arvioida tai arvostella. Annan vapaaehtoisille mahdollisuuden lukea tekstinsä itse tai antaa minulle ääneen luettavaksi.

Jälkikäteen joku kommentoi, miten mukavalta tuntui jakaa tarinansa muiden kanssa, vaikka ensin jännittikin. Miten kutkuttavaa oli asettautua kirjoittaessaan jonkin toisen nahkoihin. Joku toinen kertoo, että kuunteleminenkin on mukavaa ja tärkeää. Nyökyttelen ja tunnen ylpeyttä lapsista, jotka vielä muutama tunti sitten olivat minulle tuntemattomia.

Liikkuva lause -sanataidepajassa kirjoittamista lähestytään toiminnallisesti ja moniaistisesti. Leikit, draamatyötavat ja luovan kirjoittamisen harjoitukset nivoutuvat yhteen: kirjoittamiseen ammennetaan materiaalia koko keholla. Välillä revitellään ja hullutellaan, välillä rauhoitutaan kirjoittamaan tai rentoutusharjoitukseen. Halusin rakentaa kokonaisuuden, joka mahdollistaa lapselle hänen lähtötaidoistaan tai ennakkoasenteistaan riippumatta myönteisen kokemuksen sanataiteesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Aivan jokaisen kirjoittajan tuotos on ainutkertaisuudessaan arvokas – ja samalla taas sillä tuotoksella ei ole niin edes väliä. Onpahan ainakin tehty, kokeiltu ja katsottu mitä tapahtuu (eli toisin sanoen tehty taidetta).

Olen ohjannut Liikkuva lause -sanataidepajaa alakouluissa 3.-4.-luokkalaisille oppilaille osana Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitan toimintaa Jyväskylässä ja Muuramessa. Paja on tilattavissa myös muualle. 

Kategoriat
Yleinen

Kirjekavereita Vaajakoskella

Varhain tiistaiaamuna kävelin tiheässä lumisateessa kohti bussipysäkkiä. Repussani oli ruutupapereita, kyniä, tietokoneeni ja tyhjiä kirjekuoria. Linja-auto poimi minut kyytiinsä ja päästi ulos Jyväskylän Vaajakoskella, Väkkärän palvelutalon edustalla.

Kävelin sisään, istuin alas ja kerroin päiväkeskuksen asiakkaille ehdotukseni: tänään kirjoittaisimme yhdessä kirjeen, jonka toimittaisin läheisen koulun oppilaille.

Pian kuulin lapsuudentarinoita kouluun kannetuista puolukkaämpäreistä ja ruokailun aikana pulpettia suojaavista itse tehdyistä vohvelikankaisista liinoista. Kuulin radion ympärille Markus-sedän satutuntia hartaudella kuuntelemaan kerääntyneistä lapsista. Kuulin sotalapsista. Kuulin perunankaivuulomista ja hiihtokilpailujen palkintolusikoista.

Huomasin taas sen, minkä olen niin monesti jo huomannut. Ihmisillä on usein paljon kerrottavaa, kun vain tulee kysyneeksi.

Palasin kotiin mieli hyrräten ja koostin muistiinpanot yhteiseksi kirjeeksi. Seuraavaksi kirje toimitetaan vastaanottajille, jotka ovat lapsia tänään. Sitten pidetään sormet ristissä, jospa jonakin päivänä kirjeeseen tulisi vastaus ja syntyisi kirjekaveruus.

Uskon, että kerrottavaa riittäisi molempiin suuntiin.

Lämmin kiitos Väkkärän väelle ja henkilökunnalle!

Vierailu oli osa Jyväskylän kaupungin kulttuuripalveluiden Taideapteekin ohjelmistoa.
Kirjekaverit-paja löytyy ikäihmisille suunnatuista työpajoistani