Kategoriat
Yleinen

Bird by Bird eli peruna kerrallaan

Aiemmin kirjoitin, miksi kannattaa lukea kirjoittamisesta (eikä aina vain kirjoittaa). Samalla lupasin lanseerata postaussarjan, jossa esitellään kirjoittamista käsitteleviä teoksia. Täältä pesee!

Huomasin pian, että jokaisella kirjalla on niin paljon annettavaa, että kukin niistä ansaitsee oman tekstinsä. Ensimmäisenä esittelyssä on Anne Lamottin Bird by Bird (joka viikonloppuisen kolmekymppisyyteni juhlan jälkeen sai ylläolevaan kuvaan pompöösit lavasteet).

Anne Lamott: Bird by Bird

Yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Anne Lamott kannustaa jokaista, jota kirjoittaminen kutsuu, tarttumaan toimeen ja kirjoittamaan; tai ainakin nyt istumaan kirjoitusvälineiden ääreen jokaisena päivänä suunnilleen samalla kellonlyömällä ja kirjoittamaan jotakin, edes vähän.

Varoituksen sana koskee lähinnä julkaisua ja siihen ladattuja odotuksia, sillä se tuskin tuo sitä autuutta, josta kirjoittaja haaveilee. Julkaisu ja menestys ovat Lamottin mukaan pikemminkin jotakin, mistä pitää toipua. Palkinto piilee kirjoittamisessa itsessään:

It’s like discovering that while you thought you needed the tea ceremony for the caffeine, what you really needed was the tea ceremony.

Lammott höystää ajatuksiaan omakohtaisilla ja huvittavilla, mutta silti salaviisailla tarinoillaan. Kirja tuntuu tekijänsä näköiseltä lahjalta: tässä kaikki, mitä tiedän kirjoittamisesta. Rinnakkain kulkee yleviä, sydämeenkäypiä totuuksia ja arkisia, pehmeitä ja repaleisia yksityiskohtia. Elämän tahmea ja hämärä tiedostetaan, muttei unohdeta puhdistavan naurun voimaa.

Miten kirjoittaa? Istumalla alas, Lammott neuvoo. Istumalla alas mieluiten samaan aikaan joka päivä, jotta alitajunta ehdollistuu olemaan toimintavalmiudessa. Ja kun istuu, odottaa ja keskittyy, on kaiken mieleen virtaavan hälyn, epäilyksen ja sekalaisen kuonan keskeltä mahdollista löytää kirkas, kirjoittava ääni, jonka kanssa voi punoa sanoja, lauseita ja lopulta tarinoita helmi kerrallaan.

Kirjoittavaa ääntä ei löydä saati voi käyttää, ellei rutiininomaisesti hakeudu kirjoitusvälineiden äärelle, kerta toisensa jälkeen, huvitti tai ei. Lopulta kirjoittamisessa onkin hyvin pitkälti kyse uskosta ja kovasta työstä; siitä ettei anna periksi, vaikka välillä olisikin jumissa ja hukassa.

Lamottin suhtautuminen jokapäiväiseen kirjoitusrutiiniin on ehdoton. Toisaalta haluaisin ajatella, että laiskempi ja epäsäännöllisempikin tahti riittää. Mutta sitten taas: tuntuu täydellisen järkeenkäyvältä rakentaa kirjoittamisesta yhtä itsestäänselvä ja arkinen osa päivärutiinia kuin hampaidenpesusta, koiran ulkoiluttamisesta ja iltapäiväkahvista. Lopulta vähemmällä pääsee, kun ei tarvitse pähkäillä ja päättää, kirjoittaako vai ei.

Erityisesti mieleeni jäivät kirjasta käsitteet shitty first drafts ja short assignments. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että voidakseen kirjoittaa mitään on ensimmäiselle versiolle annettava lupa olla rehellisen huono, siekailemattoman heikko, keskeneräinen, mitä näitä nyt on.

Tämä on ollut ainakin minulle mahdottoman vapauttava ajatus. Tosiaan, ensimmäinen versio saa olla sinne päin -kokeilu, hutera ja lapsellinen kyhäelmä, tökerö ja pateettinen materiaalivarasto. Tärkeintä on, että se on olemassa. Jos ei ole huonoa ensimmäistä versiota, ei ole mitään, mitä muokata paremmaksi ja lopulta saada valmiiksi. Kun luen lopullista, painettua virkettä romaanista, se on useimmiten jotakin aivan muuta kuin mitä kirjailija ensimmäiseen versioon raapusti.

Short assignments taas liittyy siihen, miten suuretkin kokonaisuudet syntyvät pienistä osista. Kokonainen romaanikin kirjoitetaan (ja uudelleenkirjoitetaan) pala kerrallaan, kohta kohdalta.

E. L. Doctorow once said that ”writing a novel is like driving a car at night. You can see only as far as your headlights, but you can make the whole trip that way”

Peruna kerrallaan, voisi suomalaisittain sanoa. Alkuun voi päästä kirjoittamalla varsin yksinkertaisista asioista, kuten vaikka siitä, millaisia lounaita söi koulussa, Lamott ehdottaa. Jokaisella on kokemuksia, jokaisella on tarinoita. Lapsuudesta riittää ammennettavaa, jos ei tiedä mistä aloittaa.

Kun istuu systemaattisesti työnsä ääreen ja tekee päivittäin edes vähän, vaikka sitten 300 sanaa, alkaa ajan kuluessa pienistä katkelmista muodostua jotakin suurempaa. Mutta pitäisikö silti olla mielessä päämäärä, mitä tällä kaikella tavoittelee? Ei välttämättä. Lamottin mukaan kirjoittaja harvoin tietää, mitä on tekemässä ennen kuin on tehnyt sen.

Taas päästään uskomisen ja sisun tärkeyteen: vaikkei olisi hajuakaan, mitä tästä kaikesta oikein tulee, jotakin kyllä ajan ja työn kanssa syntyy, kun vain luottaa prosessiin.

Kirjoittamisessa ja elämässä on se(kin) kumma yhteys, että varsin usein hyvät kirjoittamista koskevat neuvot ovat sellaisena sovellettavissa myös elämään yleensä.

Elämänohjeista puheen ollen suosittelen katsomaan myös Lamottin liikuttavanhauskan TED-puheen, jossa hän listaa 12 totuutta elämästä ja kirjoittamisesta. Yksi niistä on ajatus huonoista luonnoksista ja vähä kerrallaan tekemisestä (mihin liittyy myös ilmaisu bird by bird; tarinan vuoksi olen erityisen iloinen, että sivuni otsakkeena on pikkulintu).

Every writer you know writes really terrible first drafts, but they keep their butt in the chair. That’s the secret of life. That’s probably the main difference between you and them. They just do it. They do it by prearrangement with themselves. They do it as a debt of honor. They tell stories that come through them one day at a time, little by little.

Jatkakaamme siis eteenpäin, peruna kerrallaan, lintu linnulta. Ja olkaamme ylpeitä kamalista kyhäelmistämme. Mehän sentään kirjoitamme – ja jatkamme kirjoittamista.

Kategoriat
Yleinen

Miksi lukea kirjoja kirjoittamisesta?

Kirjoittamista käsittelevillä kirjoilla on paikka sydämessäni ja enenevissä määrin myös kirjahyllyssäni, jonne olen alkanut keräillä sekä kiinnostavia uutuuksia että hyväksi todettuja vanhoja tuttuja. Näin lähistöllä on aina keskustelukavereita, kun tekee mieli piehtaroida kirjoittamisen niityillä ja soilla (muttei kirjoittaa) tai suunnitella omaa opetusta.

Jo kirjoitusoppaiden läsnäolo rauhoittaa. Seurassani on aina kärsivällisten neuvonantajien ja (ennen kaikkea) samassa suossa rämpivien heimo, joka tsemppaa, kyseenalaistaa rajoittavia ajatusmallejani, lohduttaa ja patistaa työn ääreen silloin, kun siitä yrittää neuvotella itsensä ulos. Jos kirjoittamisessa tulee vaikeuksia, niin kuin aina välillä tulee, minun ei tarvitse kuin poimia käteeni jokin teos ja selailla sitä. Todennäköisesti silmiini osuu jokin rauhoittava neuvo, tai ainakin saan tunteen siitä, että teen jotakin kirjoittamiseni eteen. Oli se sitten prokrastinointia tai ei.

Kirjoitusoppaita ja kirjoittamista käsitteleviä kirjoja on minusta tarpeen lukea monenlaisia, jottei tule juuttuneeksi yhteen totuuteen ja jotta huomaa, miten eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä ja käsitellä. Jos joku sanoo, että älä koskaan tee näin, saattaa seuraava väittääkin, että siitä vain, tai että kannattaa suhtautua varauksella, jos joku sanoo, että luovassa kirjoittamisessa on yleispäteviä lakeja.

Jotkut teokset sisältävät oppaan hengessä kirjoitusharjoituksia, jotkut ovat enemmän tieteellisesti orientoituneita, jotkut opettavat kurinalaiseen kunnianhimoisuuteen, jotkut auttavat nauttimaan tekemisen ilosta ja luovan prosessin vaiheista ja vaiheiluista. Jotkut kirjat ovat arkisia ja omakohtaisia, jotkut koukeroisia ja korkealentoisia, jotkut tiukan käytännönläheisiä. Jotkut sitä kaikkea, ja vaikka mitä muuta.

Mitä enemmän kirjoitusoppaita lukee, sitä paremmin huomaa, että eri kirjoittajien neuvot ja käsitykset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, jopa ristiriitaisia. Samoin alkaa nähdä, miten erilaisia työskentelytapoja eri kirjoittajilla on.

Se, mikä tekee toisesta tuotteliaan, voi olla toiselle lamauttavaa. On esimerkiksi niitä, jotka suunnittelevat insinöörin tarkkuudella ja niitä, joille ensimmäisen version kirjoittaminen on kaoottista tyhjään sohimista ja kokeilua, joka paljastaa muotonsa ja ehkä jopa lajinsa vasta matkan varrella (itse kuulun usein jälkimmäisiin). Kumpikaan tapa ei ole oikein tai väärin. Ajattelen, ettei myöskään ole olemassa lukkoonlyötyä kirjoittajanlaatua. Jokaisen teoksen luomisprosessi muodostaa omanlaisensa lait ja rakennustelineet.

Kirjoittamista käsitteleviä kirjoja lukemalla voi laajentaa ja ravistella omia käsityksiään siitä, mitä kirjoittaminen on, miten se tapahtuu ja mihin se voi johtaa. Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, miten joskus sen sijaan, että miettisi mitä ja minkälaatuista kirjoittaa, olisi paikallaan palauttaa huomio siihen, miksi ja ennen kaikkea miten kirjoittaminen tapahtuu.

Ja hiljalleen alkaa tapahtua se, mikä käy aina, kun oppii jotakin. Mitä syvemmälle juttuun alkaa päästä sisään, sitä paremmin tajuaa, miten vähän siitä tietää. Se on ihana tila. Siitä alkaa todellinen seikkailu.

Yhdestä asiasta kaikki kirjoittamista käsittelevät kirjat ovat samaa mieltä, väitän. Jos haluaa oppia kirjoittamaan, on tehtävä ainakin kahta asiaa: kirjoitettava ja luettava paljon. (Ensisijaisesti muuta kuin niitä kirjoittamisoppaita!)

Allekirjoitan väitteen, vaikka toivonkin vielä löytäväni oppaan, joka sisältää maagisen reseptin, joka tekisi kirjoittamisesta ja siihen ryhtymisestä ja jatkamisesta vaivatonta ja sujuvaa. Tähän makoisaan taika-smoothieen tulisi vain kaksi ainesosaa (jotka löytyisivät jo valmiiksi kaapista, tietenkin).

Koska sellaista tuskin tulee koskaan vastaan, tässä on oma, kulunut mutta hyväksi todettu reseptini:

Smoothie kahden ainesosan taikajuomaksi meille, jotka haluamme kirjoittaa:

Ota esiin luettavaa ja kirjoitusvälineet, heitä blenderiin ja nauti joka päivä.

(Tässä vaiheessa alan miettiä: mitä mieltä kirjoittamisessa sitten olisi, jos se olisi aina helppoa ja yllätyksetöntä? Annettakoon kunnia soljuvien hetkien rinnalla sivupoluille, epävarmuudelle, epätoivolle, erehdyksille ja ennakoimattomuudelle.)

Mutta miksi lukea kirjoitusoppaita, kun kannattaisi vain kirjoittaa? Siksi, että hyvän, ajatuksia herättävän kirjoittamista käsittelevän kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli kirjoittaa vielä enemmän, useammin, kiihkeämmin, riskialttiimmin, todemmin ja rohkeammin; välittämättä niinkään edes siitä, mihin se johtaa tai ”onnistuuko” se. Se on myöhempien aikojen huoli, ja silloinkin lukijan silmässä.

Rakkaudesta kirjoittamista käsitteleviin kirjoihin lanseeraan täällä postaussarjan, jossa esittelen kokoelmani lemppareita. Ehkä myös tutustun teoksiin, joita en vielä ole lukenut. Vinkkejä otetaan vastaan! Ensimmäisessä osassa esittelyssä on kaksi suomalaista uutuutta ja yksi 1990-luvulla kirjoitettu klassikko, jota ei ole suomennettu.

Onko teillä suosikkeja kirjoittamista käsittelevien kirjojen joukossa?

Kategoriat
Yleinen

Alkuvuoden poimintoja

Satunnaisia poimintoja asioista, jotka ovat vuoden 2020 alussa ilahduttaneet:

Vetäytyminen

Aloitin uuden vuosikymmenen dramaattisella vetäytymisellä: pakkasin uudenvuoden aattona Pirkka-kassiin muutaman kirjan, muistikirjan, 80-luvun violetin ylisuuren villapaidan, pyyhkeen ja eväitä ja vetäydyin pikkutupaan pellonlaitaan nautiskelemaan omasta seurastani. Lopulta jatkoin retriittiäni kolmeen päivään, ja siltikin olisin voinut vielä jäädä.

Luin, heiluin ulkona liian suurissa saappaissa, kirjoittelin ja lämmittelin päiväsaunoja. (”Lämmittelin” on osuva ilmaus: Kjell Westön Rikinkeltainen taivas vei niin mukanaan, että ensimmäinen saunanlämmityskerta oli fiasko. Seuraavana päivänä sujui jo paremmin, eikä saunassa tarvinnut palella.)

Kun vuosi vaihtui, rustasin muistikirjaan suureellisia sanoja ja menin portaille katselemaan metsänreunan takaa paukkuvia raketteja. Nostin muumilimsamaljan ja palasin sisälle. Nukuin sikeästi ja hyvin.

Lukeminen aamulla

Jos suureellinen vetäytyminen pellonreunaan ei onnistu, voi vetäytymistä harjoittaa aamulukemisen rituaalin muodossa. On kausia, kun aloitan (vapaa-)aamuni aamusivuilla, mutta viime aikoina on tuntunut hyvältä pitää niistä taukoa. Siispä luen.

Kunhan heräilen, heitän yövaatteiden päälle ensimmäiset näkemäni villarytkyt, keittelen kahvit, sytyttelen kynttilöitä, voitelen pari voileipää ja hautaudun nojatuoliin, viltin alle.

Aamuisin aivoni tuntuvat olevan ihanteellisen vastaanottavaisessa tilassa: tokkuraisuus sulaa nopeasti kirkkaaksi, avoimeksi oloksi, joka on ihanaa täyttää sanoilla, virkkeillä, maailmoilla. Ja vaikkei tokkura sulaisikaan, saapahan ainakin lukea ja olla hiljaa.

Kirjoitusopas kuin kupillinen kuumaa

Pidän hyvin tehdyistä, ravitsevista kirjoitusoppaista, jotka saavat ajattelemaan, samastumaan, yllättymään ja ennen kaikkea kokemaan, ettei kirjoittavan ihmisen tarvitse olla yksin. Hyvä kirjoitusopas tuntuu siltä kuin ympärilläni olisi lauma, yhteisö tai heimo, joka lohduttaa ja puskee eteenpäin; muistuttaa että tällaista tämä joskus on, meillä kaikilla.

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? (Avain 2019) on juuri tällainen kirja. Teos sisältää kirjoittajien omakohtaisia tekstejä kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjoittavan ihmisen arjesta, kompastumisineen ja innostumisineen.

Kirjan lukeminen tuntuu siltä kuin keskustelisi hyvän ystävän kanssa kirjoittamisesta, eikä teepannu koskaan viilenisi tai loppuisi kesken. Lämmin suositus! Ja mikä parasta: tätä lukiessa alkoi kuin alkoikin kirjoituttaa.

”Lukemiseen (tai kirjoittamiseen) keskittynyt ihminen on maailman kaunein näky.”

Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?

Ghibli Netflixissä

Hurraa! Netflixiin on viimein ilmestynyt japanilaisen Studio Ghiblin klassikkoanimaatioita. Katsottuna on jo Naapurini Totoro (ties monettako kertaa) ja Eilisen kuiskaus. Niistä ensimmäisen kohdalla liikutuin holtittomasti, jälkimmäisen kanssa vähän viehkommin.

Jos helmikuun arki on yhtä räntää ja rästihommia, suosittelen piiloutumista Studio Ghiblin taikametsiin.

Lastenlorut

Sain alkuvuodesta mitä suloisimman toimeksiannon: minulta tilattiin lastenloru. Myönnettäköön, etten ole aikaisemmin tallustellut kirjaston lastenosaston runohyllylle kovinkaan monta kertaa, mutta miten viehko, raisu, rytmikäs ja riemullinen maailma sieltä avautuikaan!

Vaikka runo on jo valmis, olen edelleen viihdyttänyt itseäni sorvaamalla mielessäni riimipareja ja istuttanut mittaan ties mitä. Olen myös jatkanut muistikirjaani herkullisten, hurjien ja pehmeiden sanojen listaa. Pelkästään sen katseleminen ilahduttaa ja lohduttaa. Ehkä pitäisi kirjoittaa loruja enemmänkin?

Kategoriat
Yleinen

Japanin riisipellot ja Kate Winsletin hiukset

Kirjoitan tätä Japanin maaseudulla, jossa olen elellyt viimeiset kaksi kuukautta. Olen kulkenut iltapäiväkävelyillä pitkin riisipellonreunaa, katsellut ikkunasta karppilampea, sammalta, kiviä ja lumihuippuisia vuoria (kiivennytkin yhdelle silloin vielä lumettomalle), seurannut miten japaninvaahteran lehdet punertuvat ja kirjoittanut, lukenut, kirjoittanut.

Olen lillunut kuumien lähteiden päälle rakennetuissa onsen-kylpylöissä ja ottanut paikallisista mammoista mallia hitaasti ja huolellisesti peseytymisessä ennen höyryävään kylpyyn siirtymistä tähtitaivaan alle.

Olen syventänyt pakkomiellettäni vuoristojen kirkasvetisiin puroihin.

Olen imenyt itseeni aikojen kerrostumia, vilpittömyyttä, jotakin mitä kauneudeksikin voidaan kutsua. Ihmetellyt, miten kaikki on välillä oudon samanlaista ja silti ehdottoman erilaista.

Olen tuntenut oloni mahdottoman etuoikeutetuksi. Olen yrittänyt saada ymmärretyksi, että tämä on juuri nyt elämääni.

Vähemmän romantisoiden: Olen lähetellyt sähköposteja, tehnyt kotitöitä, järjestellyt kalenteria, hoidellut asioita, yrittänyt kompensoida lentämistäni. Olen kaivannut Suomen ihmisiäni, suomen kieltä ja vähän Suomeakin ja samalla kauhuissani laskenut päiviä siihen, kun pitää jo palata takaisin.

Olen katsonut Ensitreffejä alttarilla, ollut turisti, kiukutellut, jännittänyt taifuuneja, ollut kuumissani ja palellut.

Olen hermoillut. Olen ollut onnessani, iloissani, onnekas.

Pian taas: Suomi ja suomalainen marraskuu. Lohduttaudun sillä, että tiedossa on monenlaista mukavaa tekemistä. Kalenterissa piisaa luovan kirjoittamisen työpajoja jouluun saakka, ja sama meno jatkuu vuodenvaihteen jälkeen.

Kaikista makoisinta on päästä nauttimaan jo aikaisemmin tehdyn työn hedelmästä. Sillä välin, kun minä olen huidellut täällä, asuinkaupungissani Jyväskylässä Kruuvaus-teatteri on Riku Suonion ohjauksessa työstänyt näyttämölle kirjoittamaani tekstiä, Kate Winsletin hiukset -nimistä tragikomediaa.

Ilostuttaa ja jännittää, että Kate Winsletin hiukset on nyt valmis ja pääsee sinne minne näytelmätekstin kuuluukin, eli näyttämölle, yleisön eteen. Tervetuloa katsomaan! Esitys saa kantaesityksensä 17.11.

KATE WINSLETIN HIUKSET

eli miten sössin huolellisesti asiani ja päädyin peräkammariin etsimään elämänkriisiini rakentavia ratkaisuja

Käsikirjoitus: Eeva Åkerblad
Ohjaus: Riku Suonio

Ensi-ilta su 17.11.2019 klo 18 Juomatehtaan studiolla (kantaesitys)

Kuva: Riku Suonio

”Ellalla on kriisi, taas. Pitäisi olla jossakin pidemmällä, vaikkei sinne koskaan halunnutkaan. Lapsuudenkodin vintille muuttaminen ei ainakaan tunnu etenemiseltä. Peräkammarista tehdään äidin kanssa päiväretkiä marketin leggings-osastolle. Äiti antaa Ellan ajaa, että tytär saisi olla välillä muuallakin kuin pelkääjän paikalla.

Mutta kun ei ole muutakaan, voi aina kirjoittaa kirjan. Pian Ella joutuu kohtaamaan sen, minkä vähiten haluaisi: kolmiodraaman, joka vei lopulta ystävän ja rakkauden. Aino ja Lauri eivät jätä Ellan mieltä rauhaan vaan sotkeutuvat vielä kirjoitusprosessiinkin. Mutta mitä lopulta tapahtui, ja mitä siitä seurasi? Muistot ravitsevat mielikuvitusta, vai oliko se toisin päin. Vintillä on vaikea tietää.

”Kate Winsletin hiukset” tonkii romanttisten komedioiden kasvattien puhkiajattelun kulottamaa tunnemaastoa. Se vyöryttää karnevalistisella otteella esiin sen, mitä tapahtuu, kun märehtii niin, että muuttuu vieraaksi. Epäromanttisen tragikomedian dialogi kieppuu, kiteyttää ja rönsyilee. Kaiken yllä katselee milleniaalien suojeluspyhimys Kate Winslet.

Esitys on lastenteatterista ja musiikkipalveluista tutuksi tulleen Kruuvauksen ensimmäinen aikuisyleisölle suunnattu draama.”

Rooleissa: Emmi Aarnio-Metsänen, Tiina Laitinen, Jari Erma

Toteutus: työryhmä
Graafinen suunnittelu ja valokuvat: Riku Suonio
Tuotanto: Kruuvaus

ESITYKSET:
su 17.11. klo 18 ensi-ilta
ti 19.11. klo 19
ke 20.11. klo 19
su 24.11. klo 18
su 1.12. klo 18
ti 3.12. klo 19
su 8.12. klo 18
su 15.12. klo 18

Esityksen kesto on n. 1h. Ei väliaikaa.

LIPUT:
12€
10€ (työtön, opiskelija, eläkeläinen, varusmies, siviilipalvelusmies)

ENNAKKOVARAUKSET JA LISÄTIEDOT:
sähköpostilla kruuvaus@gmail.com tai tekstiviestillä numeroon 0407014923

Kategoriat
Yleinen

Kirjoittamisen apeus ja auvo

Kun olin pieni lapsi, maistoin kuulemma isoäitini keittiön pöydän ääressä ensimmäistä kertaa Coca-Colaa. Otin lasista reilun hörpyn. Hapot väänsivät kasvoni irvistykseen, joka kieli kaikesta muusta kuin mielihyvästä.

”Väkevää”, totesin. ”Hyvää.”

Sellaista se on kirjoittaminenkin, ajattelen.

Joskus se sujuu kuin leikki. Teksti onnistuu ohittamaan päälakeni, käsivarteni, sormeni ja itsekriittisyyteni ja virtaa jostakin tuntemattomasta maisemasta, joka tekee minut onnelliseksi ja jota haluan uppoutua tutkimaan iäksi. Kuin huumattuna huokaan, etten tarvitse juuri muuta kuin tämän. Ajattelen myös: Saako tämä olla näin helppoa? Teenkö jotakin väärin, kun kirjoittaminen ei olekaan kärsimystä?

Ikävä kyllä huumaannuttavat autuuden hetket ovat ohimeneviä. Aina välillä, joskus useimmiten, kirjoittaminen tuntuu epämiellyttävältä, vaikealta ja tahmealta. Hetkellistä auvoa seuraa apeus ja alakulo. Silloin en voi olla miettimättä: Onko tämä kaikille näin vaikeaa? Miksi minusta tuntuu taas kerran siltä, etten ollenkaan tiedä, mitä olen tekemässä? Osaanko tätä ollenkaan, ja kannattaako edes yrittää?

”Kirjoittaja on henkilö, jolle kirjoittaminen on vaikeampaa kuin muille ihmisille”, kirjoittaa Thomas Mann. Ajatus on huojentava. Kevyempinä kirjoittamisen hetkinä kelpaa nojata siihen ajatukseen, että mikäli jokin on hauskaa ja kepeää, edes hetken, kannattaa sitä nyt hyvän tähden jatkaa. Kirjoittaja voi luottaa, tai hänen on luotettava, siihen että tahmeita taisteluita seuraa sitä kevyttä ja herkullista mannaa, jonka jälkimaku auttaa jaksamaan läpi seuraavan hankalan vaiheen.

Kirjoittaminen on paradoksaalisesti helppoa ja vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Se aiheuttaa mitä suurinta nautintoa ja mitä viheliäisintä nihkeyttä ja irvistelyä. Sitä kyllä haluaisi tehdä, mutta samalla on valmis keksimään vaikka minkälaista muuta puuhaa aina tiskeistä vaatekaapin uudelleenjärjestelyyn ja kylpyhuoneen kaakeleiden saumojen hinkkaamisesta sen kulttimaineisen dokumentin (oikeasti Love Islandin) katsomiseen. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan kirjoittavaa elämää, Minna Canthia tökerösti muunnellen.

Välihuomautus: Haluan tehdä selvän eron (kenties epäonnistumisen pelosta vuotavan) vitkuttelun ja hyvää tekevän muuntekemisen välille. Olen vankasti sitä mieltä, että joskus parasta mitä tekstilleen tai mille tahansa luovalle projektilleen voi tehdä, on jättää se rauhaan ja tehdä jotakin aivan muuta. Joskus kaakeleiden saumojen hinkkaaminen (tai se Love Islandin katsominen) on juuri sitä, mitä aivot tarvitsevat.

Se, että ajoittain inhoan kirjoittamista, ei teekään minusta tai kenestäkään muusta huonoa kirjoittajaa. Enemmänkin se tekee minusta kirjoittajan, etenkin jos siitä huolimatta pysyn työni äärellä tai ainakin palaan sen äärelle kerta toisensa jälkeen. Kirjailija ja dramaturgi Anders Vacklinin mukaan epäilykset, pelot ja muut negatiiviset tunteet ovat osa kirjoittajan työtä, eikä niistä pääse eroon kuin työtä vaihtamalla.

Mieluiten otan koko show’n. ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää”, totesi Minna Canth. Haluan samaa.

Niinä aikoina, kun suhteeni kirjoittamiseen on viilennyt, ellei jopa kriisiytynyt, olen huomannut elvyttäväksi ainakin muiden kirjoittajien seuraan hakeutumisen ja hyvien, uskoa valavien kirjoitusoppaiden lukemisen – ja hyvä on, myös tavalla tai toisella kirjoittamisen, mutta joskus kirjoittamisen virvoitusjuoma pysyy liian hapokkaana.

Kokemusten jakaminen ja lukeminen saavat minut tuntemaan, etten ole vaikeiluni tai ajoittaisen euforian kanssa yksin. Se, että tutustuu syvemmin sekä itseensä kirjoittajana että muihin kirjoittajiin ja heidän tapoihinsa tehdä ja nähdä (joko lukemalla, kirjoittajapiireissä, kursseilla tai muissa yhteyksissä) voi olla virkistävää, ravitsevaa, ravistelevaa, jopa käänteentekevää. Tämä on yksi syistä, miksi rakastan paitsi kirjoittamista myös kirjoittamisen opettamista. 

Kirjoittaminen on kamalaa ja ihanaa, mutta kamaluus muuttuu helpommin kohdattavaksi, kun sitä ei tarvitse tehdä yksin. Ja ilo: sehän on jaettuna paras.

Yksi tapa jakaa kirjoittamisen auvoa ja epätoivoa on osallistua kurssille. Ohjaamilleni luovan kirjoittamisen verkkokursseille voi ilmoittautua 13.10. saakka. Lue lisää täällä.

Kategoriat
Yleinen

Lukemattomat kirjani

Kiertelen kirpputorilla hyllyjen välissä, silmäilen tottuneesti kirjavalikoimia pää vinossa. En minä mitään tiettyä etsi, mutta pidän avoimena mahdollisuuden kotiuttaa jotakin, jos jotakin kotiuttamisen arvoista eteeni sattuisi. Kierrätyskeskuksessa kirjat maksavat 2 euroa kilolta. (Ajattelen: siinä, että kirjoja voidaan myydä kilohinnalla, on jotakin karnevalistisuudessaan riemastuttavaa ja samaan aikaan mahdottoman surullista.)

Silmiini alkaa osua säkenöintiä. Kotiopettajattaren romaani! Holappaa! Hemingwayta! Kuin huomaamatta sylini täyttyy. Seuraavalla kirpputorilla kohtaan Kyllikki Villan, joka tarttuu käsipuoleeni ja vaatii tulla mukaani 75 sentillä. Sitten näen Victor Hugon Kurjat. Ensikävelyllä ohitan sen, sitten palaan takaisin. Kyllähän tuo olisi hyvä lukea, mietin.

Samana viikonloppuna siivoilen ja kun pyyhin pölyjä kirjahyllyistäni, keksin hakea elämääni järjestystä järjestelemällä kirjani uudelleen ja revin ne lattialle. Varsinainen siivousprojekti jää kesken. Katselen valikoimaani ja oivallan kiistämättömän tosiasian:

En ole lukenut suurinta osaa kirjoista, jotka omistan.

Osa on ostettu, osa on saatu lahjaksi, osa on lainassa, osan olen aloittanut, mutta suurimman osan jättänyt kesken tai jättänyt aloittamatta kokonaan. (Minulla on eräs paha tapa. Tai useitakin, mutta ne muut ovat tässä yhteydessä toissijaisia. Aina silloin tällöin jätän kesken kirjan, josta pidän kovasti. Aivan kuin tahtoisin pitää kiinni mahdollisuudesta pysytellä ikuisesti sen maailmassa säilyttäen jonkinlaisen taian. Tai sitten olen vain laiska.)

Tässä välissä on lisättävä, että omistamieni kirjojen kokonaismäärä ei ole minusta mitenkään päätä huimaava. En ole mitenkään holtiton hamstrailija. Harkitsen, mitä kotiini oikein raahaan.

Ilmiselvästi minulle on silti kehkeytynyt rutiini tehdä kirjahankinta, asettaa se hyllyyn ja sitten olla palaamatta siihen enää koskaan.

Summittaisen laskelmani mukaan lukemattomien kirjojeni kokonaismäärä menee yli neljänkymmenen.

Mitä minä sitten luen? ihmettelen itsekseni, pidänhän itseäni kuitenkin lukevana ihmisenä, ja vastaan, että varmaankin sitten kirjaston kirjoja. Minulla on muistikirjannurkassa ja älypuhelinsovelluksessa (Goodreads) sekalaisia listoja kirjoista, jotka haluaisin seuraavaksi lukea. Rakastan myös tehdä varauksia kirjastoon ja varauksistani luenkin suurimman osan.

Sitten eteen tulee taas jotakin uutta kiinnostavaa, tartun siihen ja jätän unholaan aiemmat suunnitelmani; maailmassa on niin paljon luettavaa, lukeminen on pitkän matkan uteliaisuutta, jokin kimaltelee kauniisti ja herättää mielenkiintoni kuin mikäkin johtolanka matkalla jonnekin, en tiedä minne. Samaan aikaan omistamani kirjat odottavat hiljaa ja nöyrinä hyllyssäni kuin mitkäkin sisustusesineet.

Väitän vierastavani kaikenlaista pöhinää, mutta myönnän lukijana meneväni joskus pöhinän mukana. Onhan se nyt mukavaa lukea kirja, josta kuhistaan ja kohistaan, vaikka sitten vain tuttavapiirissä. Vielä mukavampaa on saada lukemisen jälkeen ilmaista vankka mielipide siitä, onko pöhinä minusta täysin ansaittua vai ansaitsematonta. Suurimmasta osasta kirjoja, jotka hyllyssäni makaavat, ei pöhise juuri kukaan sanan ajankohtaisuutta vaativassa merkityksessä, paitsi ehkä jonkinlainen kaanon, mutta kaanon ei kuulosta kovin pöhinään taipuvaiselta.

Ja tämä on vielä sanottava: valinta sen suhteen, mitä seuraavaksi lukee, on jokseenkin pyhä toimitus. Koskaan, missään tilanteessa, ei pidä lähteä suorittamaan mitään valmista listaa ja jättää huomoitta johtolangat, jotka saattaisivatkin johtaa jännittävän äärelle. Edelleen lukeminen, ja lukemisen valinta, on osa jonkinlaista lähes pyhänoloista, uteliaisuuden sanelemaa matkaa jonnekin, jonka päämäärä valottuu sitä mukaa, kun matkanteko etenee.

Ja aivan lopuksi tekisi mieli julistaa, että nyt minä sitten otan ja luen ne kaikki lukemattomat kirjat enkä eksy sivupoluilla kuiskiviin kovakantisiin, mutta se tuntuu sen verran suorittamisenkatkuiselta haastelta, että jätän julistuksen tekemättä.

Ehkä kuitenkin, kun seuraavaksi etsiskelen luettavaa, katselen ensin aidan tälle puolen.

Kategoriat
Yleinen

Maaliskuisia kuulumisia

Täällä ollaan! Viimeisimmästä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää aikamoinen tovi, mutta väliäkö tuolla nyt niin. Voihan hidas ja harvalukuinen olla joskus hyväkin, sellainen rauhassa ajateltu. Ja olkoon se yksi yksinyrittäjän työn plussista: saan kirjoittaa omaan blogiini juuri silloin, kun tahdon.

Vuodenvaihteessa muuten toiminimeni (mielikuvituksettoman mitäänsanomattomasti, mutta myös eteläpohjalaisen rehentelevästi nimetty Eeva Åkerblad) täytti vuoden. Koska tein aika lailla epäsäännöllisen säännöllisenä freelancerina töitä myös ennen yrittäjyyteni virallistamista, ei hyppy ollut valtaisa, mutta on vuoteen silti mahtunut monenlaista varmuuden, epävarmuuden, toivon ja epätoivon auvoa ja turbulenssia. Sitä niin sanottua ”uuden opettelua”, siis. Juuri nyt tunnelma on kuitenkin toiveikas, jopa innostunut. Vähän sellainen, että mitäs hauskaa ja jänskää me seuraavaksi keksittäisiin.

Kesä meni teatterin merkeissä Jyväskylässä Mäki-Matin perhepuistossa (ihana paikka!) sekä saman esityksen kanssa kiertueella keskisuomalaisissa pikkukunnissa, osittain myös apurahalla (ihana asia!). Sitten ehdin vähän lomailla, ja lokakuun alusta on kalenterissa ollut kohtuullisen tiiviisti koulukeikkoja Jyväskylässä ja Muuramessa. Saankin tehdä tänä lukuvuonna kulttuuriopetussuunnitelmaan kuuluvia pajoja ennätyksellisen määrän, sinne sadan pintaan. Ohjelmistossa on ollut niin draama-, sanataide-, media- kuin monitaidepajoja.

Koulukeikkojen rinnalla olen syksystä saakka tuottanut sisältöä Teuva täynnä tarinoita -sivustolle, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni on kuulunut toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkoalustan rakentamista, logosuunnittelua sekä kuvaamista. Niin ihanaa kuin työpajojen ohjaaminen onkin, on ollut virkistävää ja tervetullutta saada myös keskittyä kirjoitustyöhön. Tätä lisää, kiitos!

Kaikin puolin suhteeni kirjoittamiseen on viime aikoina roihunnut onnessaan ja voimissaan. Aloitin syksyllä kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, mikä on lisännyt bensaa liekkeihin entisestään. On ollut kerrassaan hauskaa saada olla välillä opiskelijan roolissa ja heittäytyä päätä pahkaa esimerkiksi proosan, draaman ja  runouden kirjoittamiseen.

Kirjoittamisen lisäksi olen kunnostautunut myös lukijana, joka haluaisi vapaa-ajallaan pääasiassa lukea. Alkuvuoden lemppareita: Peter Sandströmin Äiti marraskuu, Aila Meriluodon Vaarallista kokea: Päiväkirja vuosilta 1953-1975 sekä Lassi Hyvärisen runokokoelma Tuuli ja kissa.

Juuri nyt siis parasta: kirjoittaminen, kirjoittamisesta puhuminen, lukeminen ja lukemistaan kirjoista puhuminen. Olenkin mietiskellyt, ryhtyisinkö jossakin vaiheessa kirjoittamaan tännekin lukemistani kirjoista. Kenties niin vielä teenkin, saa nähdä!

Leppeää maaliskuuta, voikaa ja lukekaa hyvin!

photo-2.jpg

Kategoriat
Yleinen

Lause liikuttaa (ylös pulpetista)

Pujottelen pulpettien välissä luokkahuoneessa. Pöydät ovat tavallista lähempänä toisiaan, sillä olemme heti sanataidepajan alussa raivanneet luokkaan tilan, jossa mahdumme välillä liikkumaan ja leikkimään.

Tunnelma on keskittynyt, jopa harras. Toisaalla kynät rapisevat lakkaamatta niin, että äänen voi kuulla rivien päästä. Toisaalla katseet ovat kiinnittyneet kauas, uppoutuneet kuvitteluun. Kun kävelen ohi, liu’uttavat jotkut kirjoittajat kämmenensä vihkonsa päälle ja vilkaisevat minuun päättäväisesti: tämä on vielä salaisuus. Toiset eivät malta olla lukematta tekstiään minulle jo nyt, vaikka kaikki on vielä kesken ja kaikenlaista lisättävää mielenpäällä.

Olen antanut tehtäväksi kirjoittaa kuvitteellisen muiston, jossa muistellaan minä-muodossa tapahtumaa, jota ei ole oikeasti tapahtunut ja ollaan henkilö, joka ei oikeasti olla. Hetki sitten olemme tehneet improvisaatioteatterin harjoitusta, jossa syntyneet toiminnot ovat nyt käytössä materiaalivarantona keksittyihin muistoihin.

”Voinko olla koira?”
”Voinko olla mummo?”
”Voisko tää kynäpenaali muistella sitä, kun se tippui repusta ja meni hetkeksi hukkaan?”

Kyllä, kyllä ja kyllä. Kirjoittaessa saa olla kuka vain ja mitä vain voi tapahtua.

Vaikka olen ohjannut tämän työpajan parisenkymmentä kertaa, huomaan, etten kyllästy siihen. Sen verran sykähdyttää, kun ajoittaisten alkukangertelujen ja ”mä en keksi mitään” -huokausten jälkeen kirjoittajan silmissä roihahtaa jotakin, käsi etsii kynän ja katse painuu vihkoon.

Myöhemmin hiljennymme kuuntelemaan tekstejä. Muistutan, ettei niitä arvioida tai arvostella. Annan vapaaehtoisille mahdollisuuden lukea tekstinsä itse tai antaa minulle ääneen luettavaksi.

Jälkikäteen joku kommentoi, miten mukavalta tuntui jakaa tarinansa muiden kanssa, vaikka ensin jännittikin. Miten kutkuttavaa oli asettautua kirjoittaessaan jonkin toisen nahkoihin. Joku toinen kertoo, että kuunteleminenkin on mukavaa ja tärkeää. Nyökyttelen ja tunnen ylpeyttä lapsista, jotka vielä muutama tunti sitten olivat minulle tuntemattomia.

Liikkuva lause -sanataidepajassa kirjoittamista lähestytään toiminnallisesti ja moniaistisesti. Leikit, draamatyötavat ja luovan kirjoittamisen harjoitukset nivoutuvat yhteen: kirjoittamiseen ammennetaan materiaalia koko keholla. Välillä revitellään ja hullutellaan, välillä rauhoitutaan kirjoittamaan tai rentoutusharjoitukseen. Halusin rakentaa kokonaisuuden, joka mahdollistaa lapselle hänen lähtötaidoistaan tai ennakkoasenteistaan riippumatta myönteisen kokemuksen sanataiteesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Aivan jokaisen kirjoittajan tuotos on ainutkertaisuudessaan arvokas – ja samalla taas sillä tuotoksella ei ole niin edes väliä. Onpahan ainakin tehty, kokeiltu ja katsottu mitä tapahtuu (eli toisin sanoen tehty taidetta).

Olen ohjannut Liikkuva lause -sanataidepajaa alakouluissa 3.-4.-luokkalaisille oppilaille osana Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitan toimintaa Jyväskylässä ja Muuramessa. Paja on tilattavissa myös muualle. 

Kategoriat
Yleinen

Kirjekavereita Vaajakoskella

Varhain tiistaiaamuna kävelin tiheässä lumisateessa kohti bussipysäkkiä. Repussani oli ruutupapereita, kyniä, tietokoneeni ja tyhjiä kirjekuoria. Linja-auto poimi minut kyytiinsä ja päästi ulos Jyväskylän Vaajakoskella, Väkkärän palvelutalon edustalla.

Kävelin sisään, istuin alas ja kerroin päiväkeskuksen asiakkaille ehdotukseni: tänään kirjoittaisimme yhdessä kirjeen, jonka toimittaisin läheisen koulun oppilaille.

Pian kuulin lapsuudentarinoita kouluun kannetuista puolukkaämpäreistä ja ruokailun aikana pulpettia suojaavista itse tehdyistä vohvelikankaisista liinoista. Kuulin radion ympärille Markus-sedän satutuntia hartaudella kuuntelemaan kerääntyneistä lapsista. Kuulin sotalapsista. Kuulin perunankaivuulomista ja hiihtokilpailujen palkintolusikoista.

Huomasin taas sen, minkä olen niin monesti jo huomannut. Ihmisillä on usein paljon kerrottavaa, kun vain tulee kysyneeksi.

Palasin kotiin mieli hyrräten ja koostin muistiinpanot yhteiseksi kirjeeksi. Seuraavaksi kirje toimitetaan vastaanottajille, jotka ovat lapsia tänään. Sitten pidetään sormet ristissä, jospa jonakin päivänä kirjeeseen tulisi vastaus ja syntyisi kirjekaveruus.

Uskon, että kerrottavaa riittäisi molempiin suuntiin.

Lämmin kiitos Väkkärän väelle ja henkilökunnalle!

Vierailu oli osa Jyväskylän kaupungin kulttuuripalveluiden Taideapteekin ohjelmistoa.
Kirjekaverit-paja löytyy ikäihmisille suunnatuista työpajoistani