Kategoriat
Yleinen

Maaliskuisia kuulumisia

Täällä ollaan! Viimeisimmästä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää aikamoinen tovi, mutta väliäkö tuolla nyt niin. Voihan hidas ja harvalukuinen olla joskus hyväkin, sellainen rauhassa ajateltu. Ja olkoon se yksi yksinyrittäjän työn plussista: saan kirjoittaa omaan blogiini juuri silloin, kun tahdon.

Vuodenvaihteessa muuten toiminimeni (mielikuvituksettoman mitäänsanomattomasti, mutta myös eteläpohjalaisen rehentelevästi nimetty Eeva Åkerblad) täytti vuoden. Koska tein aika lailla epäsäännöllisen säännöllisenä freelancerina töitä myös ennen yrittäjyyteni virallistamista, ei hyppy ollut valtaisa, mutta on vuoteen silti mahtunut monenlaista varmuuden, epävarmuuden, toivon ja epätoivon auvoa ja turbulenssia. Sitä niin sanottua ”uuden opettelua”, siis. Juuri nyt tunnelma on kuitenkin toiveikas, jopa innostunut. Vähän sellainen, että mitäs hauskaa ja jänskää me seuraavaksi keksittäisiin.

Kesä meni teatterin merkeissä Jyväskylässä Mäki-Matin perhepuistossa (ihana paikka!) sekä saman esityksen kanssa kiertueella keskisuomalaisissa pikkukunnissa, osittain myös apurahalla (ihana asia!). Sitten ehdin vähän lomailla, ja lokakuun alusta on kalenterissa ollut kohtuullisen tiiviisti koulukeikkoja Jyväskylässä ja Muuramessa. Saankin tehdä tänä lukuvuonna kulttuuriopetussuunnitelmaan kuuluvia pajoja ennätyksellisen määrän, sinne sadan pintaan. Ohjelmistossa on ollut niin draama-, sanataide-, media- kuin monitaidepajoja.

Koulukeikkojen rinnalla olen syksystä saakka tuottanut sisältöä Teuva täynnä tarinoita -sivustolle, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni on kuulunut toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkoalustan rakentamista, logosuunnittelua sekä kuvaamista. Niin ihanaa kuin työpajojen ohjaaminen onkin, on ollut virkistävää ja tervetullutta saada myös keskittyä kirjoitustyöhön. Tätä lisää, kiitos!

Kaikin puolin suhteeni kirjoittamiseen on viime aikoina roihunnut onnessaan ja voimissaan. Aloitin syksyllä kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, mikä on lisännyt bensaa liekkeihin entisestään. On ollut kerrassaan hauskaa saada olla välillä opiskelijan roolissa ja heittäytyä päätä pahkaa esimerkiksi proosan, draaman ja  runouden kirjoittamiseen.

Kirjoittamisen lisäksi olen kunnostautunut myös lukijana, joka haluaisi vapaa-ajallaan pääasiassa lukea. Alkuvuoden lemppareita: Peter Sandströmin Äiti marraskuu, Aila Meriluodon Vaarallista kokea: Päiväkirja vuosilta 1953-1975 sekä Lassi Hyvärisen runokokoelma Tuuli ja kissa.

Juuri nyt siis parasta: kirjoittaminen, kirjoittamisesta puhuminen, lukeminen ja lukemistaan kirjoista puhuminen. Olenkin mietiskellyt, ryhtyisinkö jossakin vaiheessa kirjoittamaan tännekin lukemistani kirjoista. Kenties niin vielä teenkin, saa nähdä!

Leppeää maaliskuuta, voikaa ja lukekaa hyvin!

photo-2.jpg

Kategoriat
Yleinen

Lause liikuttaa (ylös pulpetista)

Pujottelen pulpettien välissä luokkahuoneessa. Pöydät ovat tavallista lähempänä toisiaan, sillä olemme heti sanataidepajan alussa raivanneet luokkaan tilan, jossa mahdumme välillä liikkumaan ja leikkimään.

Tunnelma on keskittynyt, jopa harras. Toisaalla kynät rapisevat lakkaamatta niin, että äänen voi kuulla rivien päästä. Toisaalla katseet ovat kiinnittyneet kauas, uppoutuneet kuvitteluun. Kun kävelen ohi, liu’uttavat jotkut kirjoittajat kämmenensä vihkonsa päälle ja vilkaisevat minuun päättäväisesti: tämä on vielä salaisuus. Toiset eivät malta olla lukematta tekstiään minulle jo nyt, vaikka kaikki on vielä kesken ja kaikenlaista lisättävää mielenpäällä.

Olen antanut tehtäväksi kirjoittaa kuvitteellisen muiston, jossa muistellaan minä-muodossa tapahtumaa, jota ei ole oikeasti tapahtunut ja ollaan henkilö, joka ei oikeasti olla. Hetki sitten olemme tehneet improvisaatioteatterin harjoitusta, jossa syntyneet toiminnot ovat nyt käytössä materiaalivarantona keksittyihin muistoihin.

”Voinko olla koira?”
”Voinko olla mummo?”
”Voisko tää kynäpenaali muistella sitä, kun se tippui repusta ja meni hetkeksi hukkaan?”

Kyllä, kyllä ja kyllä. Kirjoittaessa saa olla kuka vain ja mitä vain voi tapahtua.

Vaikka olen ohjannut tämän työpajan parisenkymmentä kertaa, huomaan, etten kyllästy siihen. Sen verran sykähdyttää, kun ajoittaisten alkukangertelujen ja ”mä en keksi mitään” -huokausten jälkeen kirjoittajan silmissä roihahtaa jotakin, käsi etsii kynän ja katse painuu vihkoon.

Myöhemmin hiljennymme kuuntelemaan tekstejä. Muistutan, ettei niitä arvioida tai arvostella. Annan vapaaehtoisille mahdollisuuden lukea tekstinsä itse tai antaa minulle ääneen luettavaksi.

Jälkikäteen joku kommentoi, miten mukavalta tuntui jakaa tarinansa muiden kanssa, vaikka ensin jännittikin. Miten kutkuttavaa oli asettautua kirjoittaessaan jonkin toisen nahkoihin. Joku toinen kertoo, että kuunteleminenkin on mukavaa ja tärkeää. Nyökyttelen ja tunnen ylpeyttä lapsista, jotka vielä muutama tunti sitten olivat minulle tuntemattomia.

Liikkuva lause -sanataidepajassa kirjoittamista lähestytään toiminnallisesti ja moniaistisesti. Leikit, draamatyötavat ja luovan kirjoittamisen harjoitukset nivoutuvat yhteen: kirjoittamiseen ammennetaan materiaalia koko keholla. Välillä revitellään ja hullutellaan, välillä rauhoitutaan kirjoittamaan tai rentoutusharjoitukseen. Halusin rakentaa kokonaisuuden, joka mahdollistaa lapselle hänen lähtötaidoistaan tai ennakkoasenteistaan riippumatta myönteisen kokemuksen sanataiteesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Aivan jokaisen kirjoittajan tuotos on ainutkertaisuudessaan arvokas – ja samalla taas sillä tuotoksella ei ole niin edes väliä. Onpahan ainakin tehty, kokeiltu ja katsottu mitä tapahtuu (eli toisin sanoen tehty taidetta).

Olen ohjannut Liikkuva lause -sanataidepajaa alakouluissa 3.-4.-luokkalaisille oppilaille osana Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitan toimintaa Jyväskylässä ja Muuramessa. Paja on tilattavissa myös muualle. 

Kategoriat
Yleinen

Kirjekavereita Vaajakoskella

Varhain tiistaiaamuna kävelin tiheässä lumisateessa kohti bussipysäkkiä. Repussani oli ruutupapereita, kyniä, tietokoneeni ja tyhjiä kirjekuoria. Linja-auto poimi minut kyytiinsä ja päästi ulos Jyväskylän Vaajakoskella, Väkkärän palvelutalon edustalla.

Kävelin sisään, istuin alas ja kerroin päiväkeskuksen asiakkaille ehdotukseni: tänään kirjoittaisimme yhdessä kirjeen, jonka toimittaisin läheisen koulun oppilaille.

Pian kuulin lapsuudentarinoita kouluun kannetuista puolukkaämpäreistä ja ruokailun aikana pulpettia suojaavista itse tehdyistä vohvelikankaisista liinoista. Kuulin radion ympärille Markus-sedän satutuntia hartaudella kuuntelemaan kerääntyneistä lapsista. Kuulin sotalapsista. Kuulin perunankaivuulomista ja hiihtokilpailujen palkintolusikoista.

Huomasin taas sen, minkä olen niin monesti jo huomannut. Ihmisillä on usein paljon kerrottavaa, kun vain tulee kysyneeksi.

Palasin kotiin mieli hyrräten ja koostin muistiinpanot yhteiseksi kirjeeksi. Seuraavaksi kirje toimitetaan vastaanottajille, jotka ovat lapsia tänään. Sitten pidetään sormet ristissä, jospa jonakin päivänä kirjeeseen tulisi vastaus ja syntyisi kirjekaveruus.

Uskon, että kerrottavaa riittäisi molempiin suuntiin.

Lämmin kiitos Väkkärän väelle ja henkilökunnalle!

Vierailu oli osa Jyväskylän kaupungin kulttuuripalveluiden Taideapteekin ohjelmistoa.
Kirjekaverit-paja löytyy ikäihmisille suunnatuista työpajoistani