Kategoriat
Yleinen

Kirjoittamisen apeus ja auvo

Kun olin pieni lapsi, maistoin kuulemma isoäitini keittiön pöydän ääressä ensimmäistä kertaa Coca-Colaa. Otin lasista reilun hörpyn. Hapot väänsivät kasvoni irvistykseen, joka kieli kaikesta muusta kuin mielihyvästä.

”Väkevää”, totesin. ”Hyvää.”

Sellaista se on kirjoittaminenkin, ajattelen.

Joskus se sujuu kuin leikki. Teksti onnistuu ohittamaan päälakeni, käsivarteni, sormeni ja itsekriittisyyteni ja virtaa jostakin tuntemattomasta maisemasta, joka tekee minut onnelliseksi ja jota haluan uppoutua tutkimaan iäksi. Kuin huumattuna huokaan, etten tarvitse juuri muuta kuin tämän. Ajattelen myös: Saako tämä olla näin helppoa? Teenkö jotakin väärin, kun kirjoittaminen ei olekaan kärsimystä?

Ikävä kyllä huumaannuttavat autuuden hetket ovat ohimeneviä. Aina välillä, joskus useimmiten, kirjoittaminen tuntuu epämiellyttävältä, vaikealta ja tahmealta. Hetkellistä auvoa seuraa apeus ja alakulo. Silloin en voi olla miettimättä: Onko tämä kaikille näin vaikeaa? Miksi minusta tuntuu taas kerran siltä, etten ollenkaan tiedä, mitä olen tekemässä? Osaanko tätä ollenkaan, ja kannattaako edes yrittää?

”Kirjoittaja on henkilö, jolle kirjoittaminen on vaikeampaa kuin muille ihmisille”, kirjoittaa Thomas Mann. Ajatus on huojentava. Kevyempinä kirjoittamisen hetkinä kelpaa nojata siihen ajatukseen, että mikäli jokin on hauskaa ja kepeää, edes hetken, kannattaa sitä nyt hyvän tähden jatkaa. Kirjoittaja voi luottaa, tai hänen on luotettava, siihen että tahmeita taisteluita seuraa sitä kevyttä ja herkullista mannaa, jonka jälkimaku auttaa jaksamaan läpi seuraavan hankalan vaiheen.

Kirjoittaminen on paradoksaalisesti helppoa ja vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Se aiheuttaa mitä suurinta nautintoa ja mitä viheliäisintä nihkeyttä ja irvistelyä. Sitä kyllä haluaisi tehdä, mutta samalla on valmis keksimään vaikka minkälaista muuta puuhaa aina tiskeistä vaatekaapin uudelleenjärjestelyyn ja kylpyhuoneen kaakeleiden saumojen hinkkaamisesta sen kulttimaineisen dokumentin (oikeasti Love Islandin) katsomiseen. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan kirjoittavaa elämää, Minna Canthia tökerösti muunnellen.

Välihuomautus: Haluan tehdä selvän eron (kenties epäonnistumisen pelosta vuotavan) vitkuttelun ja hyvää tekevän muuntekemisen välille. Olen vankasti sitä mieltä, että joskus parasta mitä tekstilleen tai mille tahansa luovalle projektilleen voi tehdä, on jättää se rauhaan ja tehdä jotakin aivan muuta. Joskus kaakeleiden saumojen hinkkaaminen (tai se Love Islandin katsominen) on juuri sitä, mitä aivot tarvitsevat.

Se, että ajoittain inhoan kirjoittamista, ei teekään minusta tai kenestäkään muusta huonoa kirjoittajaa. Enemmänkin se tekee minusta kirjoittajan, etenkin jos siitä huolimatta pysyn työni äärellä tai ainakin palaan sen äärelle kerta toisensa jälkeen. Kirjailija ja dramaturgi Anders Vacklinin mukaan epäilykset, pelot ja muut negatiiviset tunteet ovat osa kirjoittajan työtä, eikä niistä pääse eroon kuin työtä vaihtamalla.

Mieluiten otan koko show’n. ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää”, totesi Minna Canth. Haluan samaa.

Niinä aikoina, kun suhteeni kirjoittamiseen on viilennyt, ellei jopa kriisiytynyt, olen huomannut elvyttäväksi ainakin muiden kirjoittajien seuraan hakeutumisen ja hyvien, uskoa valavien kirjoitusoppaiden lukemisen – ja hyvä on, myös tavalla tai toisella kirjoittamisen, mutta joskus kirjoittamisen virvoitusjuoma pysyy liian hapokkaana.

Kokemusten jakaminen ja lukeminen saavat minut tuntemaan, etten ole vaikeiluni tai ajoittaisen euforian kanssa yksin. Se, että tutustuu syvemmin sekä itseensä kirjoittajana että muihin kirjoittajiin ja heidän tapoihinsa tehdä ja nähdä (joko lukemalla, kirjoittajapiireissä, kursseilla tai muissa yhteyksissä) voi olla virkistävää, ravitsevaa, ravistelevaa, jopa käänteentekevää. Tämä on yksi syistä, miksi rakastan paitsi kirjoittamista myös kirjoittamisen opettamista. 

Kirjoittaminen on kamalaa ja ihanaa, mutta kamaluus muuttuu helpommin kohdattavaksi, kun sitä ei tarvitse tehdä yksin. Ja ilo: sehän on jaettuna paras.

Yksi tapa jakaa kirjoittamisen auvoa ja epätoivoa on osallistua kurssille. Ohjaamilleni luovan kirjoittamisen verkkokursseille voi ilmoittautua 13.10. saakka. Lue lisää täällä.

Kategoriat
Kurssit

Luovan kirjoittamisen verkkokurssit alkavat lokakuussa

Haaveiletko kirjoittamisesta, mutta et oikein tiedä mistä aloittaa? Tai oletko jo aloittanut, mutta et tunnu pääsevän eteenpäin? Kaipaisitko kirjoittajayhteisöä tai kirjoittamisen ohjaajan henkilökohtaista tukea riippumatta siitä, missä päin maailmaa majailet?

Tervetuloa ohjaamilleni luovan kirjoittamisen verkkokursseille, jotka alkavat lokakuun lopussa!

Kiinni kirjoittamiseen

Verkkokurssi auttaa hahmottamaan kirjoittamisen prosessin eri vaiheita, omaa kirjoittamista hankaloittavia tai jopa estäviä tekijöitä sekä löytämään ja pitämään kirjoittamisen iloa osana arkea. Voit osallistua kurssille joko ryhmämuotoisesti 20.10.—15.12. tai yksilöohjauksena 20.10. alkaen.

Kahden kuukauden mittainen kurssi koostuu viikoittaisista matalan kynnyksen kirjoitusharjoituksista. Harjoitusten tavoitteena on vapauttaa tekstin tuottamista ja auttaa etsimään itselle parhaiten sopivia tapoja ja lajeja kirjoittaa.

Osan teksteistä teet vain itseäsi varten, osa palautetaan myös ohjaajan (ryhmäkurssilla myös muiden osallistujien) kommentoitavaksi. Palautteet eivät ole kritiikkejä vaan apuvälineitä, joiden avulla voit halutessasi työstää tekstiäsi eteenpäin. 

Kurssi sopii niin aloittelijoille kuin jo pidempään kirjoittaneille. Voit haastaa itseäsi kirjoittajana juuri niin paljon kuin itse haluat.

Hinta: 350€
Lue lisää ja ilmoittaudu ryhmään (viimeistään 13.10.)
Lue lisää ja ilmoittaudu yksilöohjaukseen

Kässäri kuntoon

Kaipaatko kurssin sijaan henkilökohtaista ohjausta? Onko sinulla tekeillä romaanikäsikirjoitus, nippu novelleja tai esimerkiksi omaelämäkerta, jonka työstämiseen kaipaisit tukea? Haluaisitko perusteellista palautetta, joka auttaa sinua viemään tekstiäsi eteenpäin? 

Kässäri kuntoon -verkkovalmennus auttaa sinua vaihe vaiheelta kirkastamaan tekstisi tai tekstikokoelmasi sisältöä ja muotoa. Ohjaajan palautteissa huomioidaan tekstisi vaihe ja laji sekä sille yhdessä asetetut tavoitteet.

Lue lisää ja ilmoittaudu

Kategoriat
Yleinen

Lukemattomat kirjani

Kiertelen kirpputorilla hyllyjen välissä, silmäilen tottuneesti kirjavalikoimia pää vinossa. En minä mitään tiettyä etsi, mutta pidän avoimena mahdollisuuden kotiuttaa jotakin, jos jotakin kotiuttamisen arvoista eteeni sattuisi. Kierrätyskeskuksessa kirjat maksavat 2 euroa kilolta. (Ajattelen: siinä, että kirjoja voidaan myydä kilohinnalla, on jotakin karnevalistisuudessaan riemastuttavaa ja samaan aikaan mahdottoman surullista.)

Silmiini alkaa osua säkenöintiä. Kotiopettajattaren romaani! Holappaa! Hemingwayta! Kuin huomaamatta sylini täyttyy. Seuraavalla kirpputorilla kohtaan Kyllikki Villan, joka tarttuu käsipuoleeni ja vaatii tulla mukaani 75 sentillä. Sitten näen Victor Hugon Kurjat. Ensikävelyllä ohitan sen, sitten palaan takaisin. Kyllähän tuo olisi hyvä lukea, mietin.

Samana viikonloppuna siivoilen ja kun pyyhin pölyjä kirjahyllyistäni, keksin hakea elämääni järjestystä järjestelemällä kirjani uudelleen ja revin ne lattialle. Varsinainen siivousprojekti jää kesken. Katselen valikoimaani ja oivallan kiistämättömän tosiasian:

En ole lukenut suurinta osaa kirjoista, jotka omistan.

Osa on ostettu, osa on saatu lahjaksi, osa on lainassa, osan olen aloittanut, mutta suurimman osan jättänyt kesken tai jättänyt aloittamatta kokonaan. (Minulla on eräs paha tapa. Tai useitakin, mutta ne muut ovat tässä yhteydessä toissijaisia. Aina silloin tällöin jätän kesken kirjan, josta pidän kovasti. Aivan kuin tahtoisin pitää kiinni mahdollisuudesta pysytellä ikuisesti sen maailmassa säilyttäen jonkinlaisen taian. Tai sitten olen vain laiska.)

Tässä välissä on lisättävä, että omistamieni kirjojen kokonaismäärä ei ole minusta mitenkään päätä huimaava. En ole mitenkään holtiton hamstrailija. Harkitsen, mitä kotiini oikein raahaan.

Ilmiselvästi minulle on silti kehkeytynyt rutiini tehdä kirjahankinta, asettaa se hyllyyn ja sitten olla palaamatta siihen enää koskaan.

Summittaisen laskelmani mukaan lukemattomien kirjojeni kokonaismäärä menee yli neljänkymmenen.

Mitä minä sitten luen? ihmettelen itsekseni, pidänhän itseäni kuitenkin lukevana ihmisenä, ja vastaan, että varmaankin sitten kirjaston kirjoja. Minulla on muistikirjannurkassa ja älypuhelinsovelluksessa (Goodreads) sekalaisia listoja kirjoista, jotka haluaisin seuraavaksi lukea. Rakastan myös tehdä varauksia kirjastoon ja varauksistani luenkin suurimman osan.

Sitten eteen tulee taas jotakin uutta kiinnostavaa, tartun siihen ja jätän unholaan aiemmat suunnitelmani; maailmassa on niin paljon luettavaa, lukeminen on pitkän matkan uteliaisuutta, jokin kimaltelee kauniisti ja herättää mielenkiintoni kuin mikäkin johtolanka matkalla jonnekin, en tiedä minne. Samaan aikaan omistamani kirjat odottavat hiljaa ja nöyrinä hyllyssäni kuin mitkäkin sisustusesineet.

Väitän vierastavani kaikenlaista pöhinää, mutta myönnän lukijana meneväni joskus pöhinän mukana. Onhan se nyt mukavaa lukea kirja, josta kuhistaan ja kohistaan, vaikka sitten vain tuttavapiirissä. Vielä mukavampaa on saada lukemisen jälkeen ilmaista vankka mielipide siitä, onko pöhinä minusta täysin ansaittua vai ansaitsematonta. Suurimmasta osasta kirjoja, jotka hyllyssäni makaavat, ei pöhise juuri kukaan sanan ajankohtaisuutta vaativassa merkityksessä, paitsi ehkä jonkinlainen kaanon, mutta kaanon ei kuulosta kovin pöhinään taipuvaiselta.

Ja tämä on vielä sanottava: valinta sen suhteen, mitä seuraavaksi lukee, on jokseenkin pyhä toimitus. Koskaan, missään tilanteessa, ei pidä lähteä suorittamaan mitään valmista listaa ja jättää huomoitta johtolangat, jotka saattaisivatkin johtaa jännittävän äärelle. Edelleen lukeminen, ja lukemisen valinta, on osa jonkinlaista lähes pyhänoloista, uteliaisuuden sanelemaa matkaa jonnekin, jonka päämäärä valottuu sitä mukaa, kun matkanteko etenee.

Ja aivan lopuksi tekisi mieli julistaa, että nyt minä sitten otan ja luen ne kaikki lukemattomat kirjat enkä eksy sivupoluilla kuiskiviin kovakantisiin, mutta se tuntuu sen verran suorittamisenkatkuiselta haastelta, että jätän julistuksen tekemättä.

Ehkä kuitenkin, kun seuraavaksi etsiskelen luettavaa, katselen ensin aidan tälle puolen.

Kategoriat
Yleinen

Maaliskuisia kuulumisia

Täällä ollaan! Viimeisimmästä kirjoituksestani on ehtinyt vierähtää aikamoinen tovi, mutta väliäkö tuolla nyt niin. Voihan hidas ja harvalukuinen olla joskus hyväkin, sellainen rauhassa ajateltu. Ja olkoon se yksi yksinyrittäjän työn plussista: saan kirjoittaa omaan blogiini juuri silloin, kun tahdon.

Vuodenvaihteessa muuten toiminimeni (mielikuvituksettoman mitäänsanomattomasti, mutta myös eteläpohjalaisen rehentelevästi nimetty Eeva Åkerblad) täytti vuoden. Koska tein aika lailla epäsäännöllisen säännöllisenä freelancerina töitä myös ennen yrittäjyyteni virallistamista, ei hyppy ollut valtaisa, mutta on vuoteen silti mahtunut monenlaista varmuuden, epävarmuuden, toivon ja epätoivon auvoa ja turbulenssia. Sitä niin sanottua ”uuden opettelua”, siis. Juuri nyt tunnelma on kuitenkin toiveikas, jopa innostunut. Vähän sellainen, että mitäs hauskaa ja jänskää me seuraavaksi keksittäisiin.

Kesä meni teatterin merkeissä Jyväskylässä Mäki-Matin perhepuistossa (ihana paikka!) sekä saman esityksen kanssa kiertueella keskisuomalaisissa pikkukunnissa, osittain myös apurahalla (ihana asia!). Sitten ehdin vähän lomailla, ja lokakuun alusta on kalenterissa ollut kohtuullisen tiiviisti koulukeikkoja Jyväskylässä ja Muuramessa. Saankin tehdä tänä lukuvuonna kulttuuriopetussuunnitelmaan kuuluvia pajoja ennätyksellisen määrän, sinne sadan pintaan. Ohjelmistossa on ollut niin draama-, sanataide-, media- kuin monitaidepajoja.

Koulukeikkojen rinnalla olen syksystä saakka tuottanut sisältöä Teuva täynnä tarinoita -sivustolle, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni on kuulunut toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkoalustan rakentamista, logosuunnittelua sekä kuvaamista. Niin ihanaa kuin työpajojen ohjaaminen onkin, on ollut virkistävää ja tervetullutta saada myös keskittyä kirjoitustyöhön. Tätä lisää, kiitos!

Kaikin puolin suhteeni kirjoittamiseen on viime aikoina roihunnut onnessaan ja voimissaan. Aloitin syksyllä kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, mikä on lisännyt bensaa liekkeihin entisestään. On ollut kerrassaan hauskaa saada olla välillä opiskelijan roolissa ja heittäytyä päätä pahkaa esimerkiksi proosan, draaman ja  runouden kirjoittamiseen.

Kirjoittamisen lisäksi olen kunnostautunut myös lukijana, joka haluaisi vapaa-ajallaan pääasiassa lukea. Alkuvuoden lemppareita: Peter Sandströmin Äiti marraskuu, Aila Meriluodon Vaarallista kokea: Päiväkirja vuosilta 1953-1975 sekä Lassi Hyvärisen runokokoelma Tuuli ja kissa.

Juuri nyt siis parasta: kirjoittaminen, kirjoittamisesta puhuminen, lukeminen ja lukemistaan kirjoista puhuminen. Olenkin mietiskellyt, ryhtyisinkö jossakin vaiheessa kirjoittamaan tännekin lukemistani kirjoista. Kenties niin vielä teenkin, saa nähdä!

Leppeää maaliskuuta, voikaa ja lukekaa hyvin!

photo-2.jpg

Kategoriat
Yleinen

Lause liikuttaa (ylös pulpetista)

Pujottelen pulpettien välissä luokkahuoneessa. Pöydät ovat tavallista lähempänä toisiaan, sillä olemme heti sanataidepajan alussa raivanneet luokkaan tilan, jossa mahdumme välillä liikkumaan ja leikkimään.

Tunnelma on keskittynyt, jopa harras. Toisaalla kynät rapisevat lakkaamatta niin, että äänen voi kuulla rivien päästä. Toisaalla katseet ovat kiinnittyneet kauas, uppoutuneet kuvitteluun. Kun kävelen ohi, liu’uttavat jotkut kirjoittajat kämmenensä vihkonsa päälle ja vilkaisevat minuun päättäväisesti: tämä on vielä salaisuus. Toiset eivät malta olla lukematta tekstiään minulle jo nyt, vaikka kaikki on vielä kesken ja kaikenlaista lisättävää mielenpäällä.

Olen antanut tehtäväksi kirjoittaa kuvitteellisen muiston, jossa muistellaan minä-muodossa tapahtumaa, jota ei ole oikeasti tapahtunut ja ollaan henkilö, joka ei oikeasti olla. Hetki sitten olemme tehneet improvisaatioteatterin harjoitusta, jossa syntyneet toiminnot ovat nyt käytössä materiaalivarantona keksittyihin muistoihin.

”Voinko olla koira?”
”Voinko olla mummo?”
”Voisko tää kynäpenaali muistella sitä, kun se tippui repusta ja meni hetkeksi hukkaan?”

Kyllä, kyllä ja kyllä. Kirjoittaessa saa olla kuka vain ja mitä vain voi tapahtua.

Vaikka olen ohjannut tämän työpajan parisenkymmentä kertaa, huomaan, etten kyllästy siihen. Sen verran sykähdyttää, kun ajoittaisten alkukangertelujen ja ”mä en keksi mitään” -huokausten jälkeen kirjoittajan silmissä roihahtaa jotakin, käsi etsii kynän ja katse painuu vihkoon.

Myöhemmin hiljennymme kuuntelemaan tekstejä. Muistutan, ettei niitä arvioida tai arvostella. Annan vapaaehtoisille mahdollisuuden lukea tekstinsä itse tai antaa minulle ääneen luettavaksi.

Jälkikäteen joku kommentoi, miten mukavalta tuntui jakaa tarinansa muiden kanssa, vaikka ensin jännittikin. Miten kutkuttavaa oli asettautua kirjoittaessaan jonkin toisen nahkoihin. Joku toinen kertoo, että kuunteleminenkin on mukavaa ja tärkeää. Nyökyttelen ja tunnen ylpeyttä lapsista, jotka vielä muutama tunti sitten olivat minulle tuntemattomia.

Liikkuva lause -sanataidepajassa kirjoittamista lähestytään toiminnallisesti ja moniaistisesti. Leikit, draamatyötavat ja luovan kirjoittamisen harjoitukset nivoutuvat yhteen: kirjoittamiseen ammennetaan materiaalia koko keholla. Välillä revitellään ja hullutellaan, välillä rauhoitutaan kirjoittamaan tai rentoutusharjoitukseen. Halusin rakentaa kokonaisuuden, joka mahdollistaa lapselle hänen lähtötaidoistaan tai ennakkoasenteistaan riippumatta myönteisen kokemuksen sanataiteesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Aivan jokaisen kirjoittajan tuotos on ainutkertaisuudessaan arvokas – ja samalla taas sillä tuotoksella ei ole niin edes väliä. Onpahan ainakin tehty, kokeiltu ja katsottu mitä tapahtuu (eli toisin sanoen tehty taidetta).

Olen ohjannut Liikkuva lause -sanataidepajaa alakouluissa 3.-4.-luokkalaisille oppilaille osana Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitan toimintaa Jyväskylässä ja Muuramessa. Paja on tilattavissa myös muualle. 

Kategoriat
Yleinen

Kirjekavereita Vaajakoskella

Varhain tiistaiaamuna kävelin tiheässä lumisateessa kohti bussipysäkkiä. Repussani oli ruutupapereita, kyniä, tietokoneeni ja tyhjiä kirjekuoria. Linja-auto poimi minut kyytiinsä ja päästi ulos Jyväskylän Vaajakoskella, Väkkärän palvelutalon edustalla.

Kävelin sisään, istuin alas ja kerroin päiväkeskuksen asiakkaille ehdotukseni: tänään kirjoittaisimme yhdessä kirjeen, jonka toimittaisin läheisen koulun oppilaille.

Pian kuulin lapsuudentarinoita kouluun kannetuista puolukkaämpäreistä ja ruokailun aikana pulpettia suojaavista itse tehdyistä vohvelikankaisista liinoista. Kuulin radion ympärille Markus-sedän satutuntia hartaudella kuuntelemaan kerääntyneistä lapsista. Kuulin sotalapsista. Kuulin perunankaivuulomista ja hiihtokilpailujen palkintolusikoista.

Huomasin taas sen, minkä olen niin monesti jo huomannut. Ihmisillä on usein paljon kerrottavaa, kun vain tulee kysyneeksi.

Palasin kotiin mieli hyrräten ja koostin muistiinpanot yhteiseksi kirjeeksi. Seuraavaksi kirje toimitetaan vastaanottajille, jotka ovat lapsia tänään. Sitten pidetään sormet ristissä, jospa jonakin päivänä kirjeeseen tulisi vastaus ja syntyisi kirjekaveruus.

Uskon, että kerrottavaa riittäisi molempiin suuntiin.

Lämmin kiitos Väkkärän väelle ja henkilökunnalle!

Vierailu oli osa Jyväskylän kaupungin kulttuuripalveluiden Taideapteekin ohjelmistoa.
Kirjekaverit-paja löytyy ikäihmisille suunnatuista työpajoistani