Suuntaviivoja draamaan (osa II)

Hahmottelin Draamaohjaajan muistilistassa osa-alueita, joita draamatuokiota suunnitellessa ja ohjatessa kannattaa ottaa huomioon. Tuon listan pohjalta olen kirjoittanut Suuntaviivoja draamaan -juttusarjaa, jossa avaan näitä alueita enemmän. Ensimmäisessä osassa käsittelin tarkemmin oppimistavoitetta, perusrunkoa, ryhmää, ajan ja harjoitusten määrän suhdetta sekä tilaa. Tässä toisessa osassa pureudun rytmiin ja jännitteeseen, joustavuuteen sekä ilmapiiriin. Kolmannessa (ja viimeisessä) osassa kirjoitan leikillisyydestä, keskeneräisyydestä, kysymisestä ja yhdessä tutkimisesta.

Rytmi ja jännite

Niin kuin millä tahansa tarinalla, on myös draamaprosessilla aloitus, keskikohta ja lopetus. Harjoituksia valitessa kannattaakin huomioida toiminnan vaihe ja sen tarpeet: tarvitaanko lempeää lämmittelyä, hersyvämpää herättelyä, itse toimintaa (joka kenties palvelee tuokion päätavoitetta), koetun (sanallista tai toiminnallista) paketointia vai jäähdyttelyä, rentoutumista ja laskeutumista lopetukseen?

Suunnitelmissani on yleensä vähän enemmän harjoituksia ja toimintaa kuin lopulta toteutan, ja joskus tilanne tuntuu vaativan jotakin muuta kuin listallani lukee. Haluan välttää kiireen tuntua ja täyteen ahdattua, läpijuostua prosessia. Hyvätkin harjoitukset voivat menettää potentiaalinsa, jos niitä on liikaa: liian tiivistahtisella toiminnalla on vaara muuttua suorittamiseksi. On oltava aikaa ja tilaa keskittyä ja pysähtyä asioiden äärelle. Toisaalta samaan harjoitukseen tai keskusteluun ei kannata jäädä junnaamaan liian pitkäksi aikaa, jottei hommaan ehdi kyllästyä ja tekemisen jännite latistu.

Toiminnan sisällön ja keston vaihtelusta syntyy rytmi, joka parhaimmillaan virtaa. Rytmissä on hyvä olla sopivissa määrin toistoa ja vaihtoja, tuttua ja uutta, suvantokohtia ja vauhtia, tekemistä ja reflektoimista. Syytä sille, miksi jokin harjoite tuntuu oikealta juuri tiettyyn hetkeen, ei aina ole helppo sanallistaa. Tämä(kin) taito kuitenkin kehittyy tekemisen ja kokeilun myötä. Parhaimmillaan toimintaan syntyy jännite, joka pitää vaivattoman oloisesti keskittymisen yllä, saa ajantajun katoamaan ja voi johtaa jopa yhteiseen flow-tilaan.

On myös hyväksyttävä, että joissakin prosesseissa rytmi ja jännite toimivat paremmin kuin toisissa. Joskus tekeminen voi tuntua enemmän kivireen vetämiseltä kuin soljuvalta huippukokemukselta. Vaikka suunnitelma olisi huolellisesti mietitty, ovat toiminnassa (ja sitä ohjaamassa) mukana aina ihmiset.

Joustavuus

Suunnitelma on silti aina vain suunnitelma. Se, mitä ohjaustilanteessa lopulta todella tapahtuu, on oma lukunsa. Kun ohjaaja tarkkailee, kuuntelee ja tunnustelee, mitä tapahtuu ja miten osallistujat toimintaan reagoivat, on mahdollista muuttaa suunnitelmaa. Ryhmän ohjaaminen on aina tietynlaista vastavuoroista tanssia: teen jotakin ja sitten katson ja kuuntelen, mitä sen myötä tapahtuu, ja sen pohjalta teen tavalla tai toisella. (Tätä voisi tietenkin kutsua myös vuorovaikutukseksi.)

Joskus ryhmällä voi olla tarve tehdä jotakin aivan toisenlaista kuin mitä alkuperäisessä suunnitelmassa luki. Joskus harjoitus, joka on toisen ryhmän kanssa puhjennut täyteen kukoistukseensa, voi toisen ryhmän kanssa toimia päinvastoin. Siksi takataskussa on hyvä olla vaihtoehtoja, myös konkreettisia hyväksi todettuja harjoituksia, joita soveltaa tilanteen mukaan. Ajatustenlukija ei tietenkään voi olla. Osallistujien sanallistamia kokemuksia ja palautetta kannattaa kuunnella tarkkaan.

Joustavuus- ja sovelluskyky vahvistuu kokemuksen myötä, ja samalla tarkan etukäteissuunnittelun painoarvo voi vähentyä. Mitä enemmän ohjaamisesta kertyy kokemusta, sitä enemmän vahvistuu myös joskus varsin intuitiiviselta ja ei-sanalliselta tuntuva tietäminen siitä, millainen vaihtoehto B, C tai X voisi kussakin tilanteessa toimia.

Ilmapiiri

Draamatyöskentely on aina tietynlainen riski. Osallistuja altistuu tilanteelle, joka on tavallisista arkitilanteista poikkeava, kenties aivan uusi, ja on sen myötä haavoittuvaisessa asemassa (ja siellä kuuluisalla epämukavuusalueella tai ainakin sen liepeillä). Siksi on ehdottoman tärkeää, että osallistujan tukena on turvallinen, hyväksyvä, kannustava ja myötätuntoinen ilmapiiri.

Ilmapiiri ei synny vain itsestään, vaan sen rakentumiseen voi tietoisesti vaikuttaa. Tässä ryhmän ohjaajalla on suuri vastuu. Ohjaajan olisi hyvä olla tietoinen omista vuorovaikutustavoistaan ja tarvittaessa säädeltävä niitä ryhmän ja tilanteen mukaan. Yli-innokasta, keinotekoisen läsnäolevaa ja hulluttelevan heittäytyvää draamaohjaajaa ei tietenkään pidä esittää. Ole se, mitä olet, mutta silti tietoinen siitä, miten olet.

Myönteistä ja sallivaa ilmapiiriä voidaan tukea niin vuorovaikutustavoin, harjoitusvalinnoin, keskusteluin kuin esimerkiksi draamasopimuksen avulla. Joskus voi olla paikallaan sanoa asiat reippaasti ääneen ja muistuttaa toiminnan perusarvoista: mokaaminen on enemmän kuin ok, ole niin kuin olet, ”suorituksen laatu” on toisarvoista, eikä mitään ole pakko tehdä.

Ja vielä: draaman ohjaaja ei (onneksi) ole yli-ihminen. Epävarmuus ja keskeneräisyys, siis kaikenlainen inhimillisyys, ei ole pelkästään sallittua vaan myös suotavaa paitsi osallistujille myös draaman ohjaajalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s