Suuntaviivoja draamaan (osa I)

Draamaohjaajan muistilistassa kirjoitin asioista, joita kannattaa draamatuokiota suunnitellessa ja ohjatessa ottaa huomioon. Jossakin vaiheessa aion lisätä blogiin myös konkreettisia harjoitusvinkkejä (itsekin olen monesti etsiytynyt internetin syövereihin etsimään uusia harjoitusideoita vain huomatakseni, ettei niitä kamalasti ole tarjolla). Sitä ennen kirjoitan kuitenkin artikkelisarjan, jossa noita muistilistan kohtia, eräänlaisia suuntaviivoja, avataan tarkemmin – kuten aiemmin kirjoitin, ennen kuin lähdetään miettimään, mitä tehdään, on hyvä uppoutua hetkeksi kysymykseen miksi.

Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen tarkemmin oppimistavoitetta, perusrunkoa, ryhmää, ajan ja harjoitusten määrän suhdetta sekä tilaa.

Oppimistavoite

Minulle oppimistavoite tarkoittaa toiminnan tavoitetta ja suuntaa: mitä toiminnalla tavoitellaan, miksi sitä tehdään? Mikä on ydintavoite? Entä muut tavoitteet niin yksittäisen osallistujan kuin ryhmän kannalta? Aina silloin tällöin on tarpeen pohtia myös omia tavoitteitaan: miksi teen ja miten? Tavoitteen asettaminen on erityisen tärkeää suunnitteluvaiheessa.

Tavoite voi olla lähes mitä vain: se voi liittyä esimerkiksi itsetuntemukseen, vuorovaikutustaitoihin tai jonkun asiasisällön käsittelyyn draaman avulla. Tavoitteenannossa on hyvä muistaa kirkkaus ja tietynlainen taloudellisuus: yksikin kiintopiste voi riittää, tavoitteita ei siis kannata listata liikaa. Tavoitteita on tärkeä tehdä näkyväksi myös osallistujille ottaen huomioon esimerkiksi iän. Tavoite voidaan nimetä sekä yksilön että ryhmän tasolla, ja joskus saattaa olla paikallaan antaa osallistujien asettaa salaisia tai julkisia tavoitteita myös itselleen.

On kuitenkin olennaista muistaa, että samalla kun tavoitteet on hyvä nimetä ja tuoda esiin, niistä on tärkeä myös hellittää ote. Nimetty tavoite kyllä tavalla tai toisella vaikuttaa taustalla tiedostetulla tai tiedostamattomalla tasolla, vaikkei sitä jatkuvasti nostettaisikaan etualalle. Taiteen tekeminen ei voi olla vain tavoitekeskeistä puurtamista vaan tilaa on jätettävä myös yllätykselle, epävarmuudelle, arvaamattomuudelle, sattumalle, vapaudelle ja leikille. Joskus riittää, että tavoite nimetään alussa ja siihen palataan lopussa reflektion yhteydessä.

Samalla koen tärkeäksi muistuttaa sekä itseä että osallistujia siitä, että oivallukset ja opit eivät välttämättä tapahdu tavoitteiden suuntaisesti. Se ei vähennä toiminnan arvoa: jotain on tapahtunut joka tapauksessa, eikä enempää tarvita.

Perusrunko

Perusrunko on toiminnan dramaturgiaa. Mitä enemmän kokemusta kertyy, sitä enemmän dramaturginen ajattelu kehittyy myös suunnittelutyössä. Missä järjestyksessä eri vaiheiden kannattaa tapahtua, jotta toiminnalle muodostuu mahdollisimman hedelmällinen maaperä? Prosessi – oli se sitten yhden iltapäivän tai puoli vuotta kestävä – perustuu aina alulle, keskikohdalle ja lopulle. Perusrunko täytyy huomioida sekä yksittäisen tapaamisen että tapaamisista muodostuvan laajemman kokonaisuuden, kuten kurssin tasolla.

Kokonaisuus ei tietenkään muodostu vain varsinaisesta taidetoiminnasta vaan myös kaikesta sen ympärillä olevasta: ennakkoviestinnästä, tilaan tulemisesta ja asettautumisesta, evästauoista, vapaamuotoisista ja ohjatummista keskusteluista, paikasta lähtemisestä.

Perusrungon ydinosat ovat kuitenkin aloitus, lämmittelyvaihe, päätavoitteen mukaan valittu toiminta, loppureflektio sekä lopetus mahdollisine rentoutus- ja jäähdyttelyvaiheineen. Aina ei järjestyksen tarvitse toteutua tyylipuhtaasti, vaan teen valintoja myös tilanteen mukaan yrittäen saada kiinni ryhmän energiatasosta ja tarpeista.

Ryhmä

Minusta taidetoiminnan täytyy aina tapahtua ”ihminen edellä”. Oli tekemisen muoto mikä tahansa, ovat tekemisen moottoreita ja päätähtiä ihmiset. Siksi pidän tärkeänä, että ohjaaja osaa huomioida ryhmädynamiikan ja pyrkii vaikuttamaan siihen myönteisesti. Ihminen on sosiaalinen olento, joka muodostuu aina vuorovaikutuksessa ja suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmiselle on lajityypillistä tarve kuulua ryhmään ja yhteisöön. Minulle draaman voima perustuu paljon tähän; yhdessä tekemiseen ja jonkin itseä suuremman luomiseen kollektiivisesti.

Kaikenlainen taidetoiminta on luonteva alusta tuoda yhteen erilaisia ihmisiä. Olisikin tärkeää tuoda tekemisen avulla erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä yhteen sen sijaan, että karsinoiden rajoja vain vahvistettaisiin. Vaikka ihminen on ryhmän – jokainen tietenkin lukuisan erilaisen – jäsen, on ehdottoman tärkeää kohdata hänet myös vailla annettuja rooleja. Toiminnan ohjaajan pitäisi pyrkiä kohtaamaan osallistujat vailla ennakkoluuloja ja -oletuksia ja tahtoa tiedostaa piilossakin olevat käsityksensä niin hyvin kuin voi.

Ajan ja harjoitusten määrän suhde

Ajan ja harjoitusten määrä on kiinteästi yhteydessä tavoitteisiin ja sen myötä siihen, millaiseksi sekä yksittäisen tapaamiskerran että kokonaisen kurssin tai muun kokonaisuuden perusrunko on suunniteltu ja lopulta muodostuu. Draamaprosessiin pätevät samanlaiset lainalaisuudet kuin teatteritaiteeseen ylipäätään: se on ajan ja tilan taidetta. Aika on otettava huomioon paitsi minuuteissa ja tunneissa myös venyvänä ja suhteellisena: kuluvasta ajasta voi tehdä liian lyhyen, sopivan tai liian pitkän, vaikka minuuttimäärä pysyisikin vakiona.

Tila

Tilan ymmärrän sekä fyysisenä paikkana että henkisenä tilana. Samalla draamatoiminnassa on tärkeää myös tila, jonka yksilö saa ryhmässä. Erityinen teatteristudio ei ole toiminnan edellytys, vaan draama luontevasti melkein minne tahansa. Tärkeintä on, että paikassa on mahdollista liikkua, akustiikka on kohtuullisen miellyttävä ja paikka on rauhoitettu muulta toiminnalta. Toki on sitä parempi, mitä enemmän tila tarjoaa mahdollisuuksia, mutta tilan kehnous ei saa olla este sille, etteikö taidetoimintaa kannattaisi edes kokeilla. On kiehtovaa, ettei draamaan välttämättä tarvitse minkäänlaisia välineitä: pelkkä ihmiskeho riittää.

Draamakasvatuksen ja taidetoiminnan ylipäätään voi nähdä myös eräänlaisena aineettomana tilana, joka mahdollistaa arjesta poikkeavaa toimintaa ja kokemuksia. Syntyy mahdollisuuksien tiloja, joissa voi tarkastella ja rakentaa merkityksiä. Parhaimmillaan muotoutuu voimauttava ja valtauttava tila, joka voi (ainakin hetkeksi) vapauttaa kahlitsevista normeista ja arjen rooleista. Fiktiossa voi olla jossain muualla, joku muu ja jollakin muulla tavalla – ja tämän myötä kenties vahvemmin läsnä omassa elämässä. Tilassa voi tapahtua samanaikaisesti sekä enemmän itseksi tulemista että oman paikan ja yhteyden vahvistumista maailmassa.

Arjesta poikkeavassa mahdollisuuden tilassa tapahtuu pieniä nyrjähdyksiä, näkökulmien muutoksia ja avartumisia, joiden vaikutukset yltävät niin henkilökohtaiselle, yhteisölliselle kuin yhteiskunnalliselle tasolle.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s